Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista

by C. Georg Starbäck

Saatuani valtiokanslerin määräyksen — minun oli ratsain vietävä autuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin — ja varustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna, johtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin keinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi miestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta oli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin herttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin heidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen heistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli suljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta toisensa jälkeen.

Tämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin edustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa asiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se myrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt huomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet, ja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut hattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä olalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen askeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen käsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, — mutta se ei auttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja minä näin selvään hänen kasvonsa.

Hän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.

Päästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot, jotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken voinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin portista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä suljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin näin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin kuitenkin näkevä heidät molemmat.

Sota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja yleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli voinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle toimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan rintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja Gullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata hävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli taivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti määräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin länsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi hänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella enempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden ruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat kaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä, ja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan. Tanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen Jönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli ilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun saapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja silloin luikki hänkin tiehensä.

Kun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta silloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä oli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli palavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko taipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua vuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin kasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje kirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon Juhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan. Mutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada ensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi tällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat saapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.

Minä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan hän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun kummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli poissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi Sten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen osan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden kalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä talvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja tämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt Juhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan rikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa syvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi katsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun ensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin heti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan mielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua voitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen huomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä. Kuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua, joka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin linnassa tapahtuneen keskustelun.

Silloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta ajateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan pikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin kuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman saaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri kulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden kanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan jobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli mukana:

"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!"

Vaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten käsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan. Valtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat miehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan pari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa olin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta tuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he parhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin. Yöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi vanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään rohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä laukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen ratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä Waxholmaan.