Ja nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä Länsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut häätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen, Gräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja kreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni valtakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle Maurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi Akselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta, luvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin hurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää mistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän, vanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.
"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?" kysyi herttua, joka ilmeisesti tahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.
"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden palvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle… Ja tässä asiassa pyydän teitä auttamaan, herttua… en voi kärsiä, että veljeni on hurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan kuningasta ja isiensä maata…"
"Mitä sanot, Sven… vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?"
"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että kreivi Akseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa odottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän saa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt alkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin kukaan osaa uneksiakaan."
Herttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että terävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.
"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua", jatkoi Sven. "Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa olla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä… hän on nuori, mutta hän voi tapella kahden edestä… sanokaa, sanokaa, herttua… autattehan minua?"
Herttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle sanoen:
"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa, voihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on sen tehnyt täällä… Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan päin."
Näin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän ei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi vahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos linnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan mustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin sitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä. Minulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli käsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli uskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani pitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin kahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä, mutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin huoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana, ja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti tuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli leskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua mahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria Elisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut laita.