Minä vapisin kuin olisin tuntenut kylmän käärmeen kosketuksen. Minä tunsin tämän äänen enkä olisi siitä erehtynyt, vaikka olisin sen kuullut tuhansien joukosta. Hän oli sama mies, joka oli puhunut salaperäisessä huoneessa Elbingissä, hän oli pater Josef!
"Mutta tunnit kuluvat!" uskalsi toinen huomauttaa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kauppamies, isäntäni.
"Entä sitten?" Kysymys ei näyttänyt tarvitsevan mitään vastausta.
"Koko tuuma voi mennä myttyyn", jatkoi kauppamies.
En voinut käsittää mistä oli kysymys, mutta koko uteliaisuuteni oli herännyt, ja ainoastaan ponnistaen kaikki voimani maltoin olla hyppäämättä esiin ja heti tarttumatta molempiin roistoihin. Mutta mielessäni oli elävänä ajatus, että minun velvollisuuteni oli koettaa tutkia mitä täällä tapahtui, ja se auttoi minua pysymään hiljaa.
"Ystäväni", vastasi pater, "pidän kiinni jo parisen kertaa lausumastani mielipiteestä; haluaisin, että tämä uhkarohkea yritys lykättäisiin… Varma uskoni on, että saaliimme sillä tavoin tulisi paljon suuremmaksi…"
"Jousi voidaan virittää niin tiukalle, että se katkeaa", väitti kauppamies.
"Silloin on kaari huono, siinä kaikki… ja tässä on huono vertauskin. Meidän apajamme on oivallinen, nuotan perä on niin hyvin punottu, ettei se repeä, vaikka vetäisimme koko Braunsbergin puoleemme. Ja mitäs sitten, kauppamies Cleve, jos vedämme sillä vielä…"
"Niin, niin", puuttui kauppamies puheeseen, "sitä olen kyllä miettinyt juurtajaksaen, mutta luulen, ja siihen uskoon jään, että silloin silmukat pettävät."
"Ei, ei, sanon minä, ne eivät petä…"