Nopeasti heitin sentähden olkanauhani olalleni, pistin pistoolin vyöhöni ja koetin avata oven niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hämmästyksekseni huomasin, että tämä oli sulettu. Siinä oli kerta kaikkiaan todistus, että tekeillä oli jotakin, johon minua ei tahdottu todistajaksi. Mutta toiselta puolen osotti se minulle välttämättömäksi toteuttaa aikeeni ja pitää tarkkaa vartiota. Käskynhaltian lausunto: "Kunhan vain tämä yö menisi hyvin!" — kaikui alituiseen korvissani, ja joka hetki kohosi huoleni ja levottomuuteni. Mutta ei ollut helppo asia sanoa, kuinka minun oli meneteltävä päästäkseni ulos ilman mitään melua, — ja oli aivan välttämätöntä, että he luulisivat minun makaavan syvässä unessa, jos mielin seurata heitä ja keksiä jotakin niistä juonista, joita tänä yönä punottiin tai vietiin perille, kun niiden aika oli tullut.
Katselin ympärilleni, kuinka pääsisin ulos. Mitään muuta ovea kuin se, jonka kautta olin tullut sisälle, ei ollut. Ikkuna oli minun ainoa pelastukseni, ikkuna ja pimeä, sumuinen yö.
Ajatus oli tuskin välähtänyt päässäni, ennenkuin riensin ikkunan luo ja koetin avata sen. Suureksi ilokseni huomasin, että sen saattoi avata, ja todellisella nautinnolla hengitin minä kylmää yöilmaa.
Hyvä kauppamies oli ryhtynyt ainoastaan puolinaisiin varovaisuustoimiin, jotka kai olisivat olleetkin riittävät, jos hän olisi ollut tekemisissä niiden palkkasotilaiden kanssa, joille olut ja uni maistui varsin hyvälle ja jotka eivät huolehtineet muusta kuin ettähän täyttivät annetut käskyt. Kenties olisin minäkin heittäytynyt unen hoiviin enkä koskaan huomannut olevani suljettu lukon taa, ellei epäluuloni olisi herännyt.
Nyt oli minulle helppo asia kavuta avoimesta ikkunasta pihalle, jonka jälkeen suljin ikkunan niin hyvin kuin sen voi tehdä.
Hetken aikaa oli kuitenkin kaikki hiljaista, ja kello läheisessä Katariinan luostarissa ilmotti, että oli vain yksi tunti jälellä puoliyöhön. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin pitkin kivijalan vartta suurelle ovelle, joka oli suljettu, ja sen ohitse toiselle, joka pienen ulkonevan rakennuksen edustalta ilmeisesti vei alas kellariin. Askeleet, jotka talon sisällä lähestyivät eteisen ovea, saivat minut pysähtymään.
Ovi avattiin varovasti, ja kaksi varjoa lähestyi. Minä kyyristyin maahan nurkkaan, jonka kellarinporstua muodosti talon seinävarteen.
Molemmat varjot lähestyivät hiipivin askelin tätä kellarinporstuaa. He pysähtyivät aivan eteeni.
"Mutta eiköhän siten sentään viedä varovaisuutta liian pitkälle?" kysyi toinen heistä kuiskaten.
"Ei!" vastasi toinen. "Minun täytyy ensin puhutella ratsumestaria, joka myös tahtoo nähdä, onko kaikki kunnossa."