Kun tulin talon portille, jonne minun oli mentävä, seisoi siellä lyhty kädessä toinen kauppamiehistä. Hän viittasi minulle varsin ystävällisesti. Se oli hänen talonsa, kuten sittemmin sain tietää, ja tämä veitikka toivotti minulle vielä makeaa untakin. Kun minä palasin tallista, seisoi hän vielä paikoillaan.
Tavallisissa olosuhteissa ei tämä olisi sisältänyt mitään, joka olisi virittänyt epäluulojani, mutta nyt päätin, etten päästä häntä näkyvistäni.
Ja vielä enemmän vakaantui tämä päätökseni niiden kysymysten johdosta, joita mies teki minulle, kun lähestyin alakerrassa sijaitsevan huoneeni ovea.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "korviini on saapunut huhu, että kuningas on matkalla tänne, mutta se kai on vain pelkkää puhetta, joka on syntynyt hyvän oluemme vaikutuksesta, vai mitä arvelet, ystäväni?"
"Siitä en voi sanoa mitään!" vastasin.
"Olet kuitenkin puvustasi päättäen kuninkaan henkipalvelija…"
"Mutta meidän kuninkaallamme", keskeytin hänet, "ei ole tapana uskoa ajatuksiaan yksinkertaiselle sotamiehelle."
"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi hän viitaten minulle ystävällisesti, "nuku hyvin, nuku hyvin, toivon, ettei mikään tule sinua häiritsemään!"
Menin huoneeseeni ja liikuskelin siellä ikäänkuin menisin makuulle; mutta itse asiassa hiivin sen jälkeen ovelle, ja olin kuulevinani ovenraosta, joka ei ollut erittäin tiivis, että joku hengitti ulkopuolella. Otaksuin sen olevan kauppamiehen, joka kuulosteli, menisinkö todellakin vuoteeseen, enkä siinä pettynytkään.
Hetken jälkeen kuulin myös askeleita, jotka hiljaa loittonivat ja joiden selvään kuulin menevän portaita ylöspäin. Seisoin hetken neuvotonna, tietämättä mitä minun oli tehtävä, mutta yksi seikka oli selvä: jos mielin saada jotakin toimeen, oli minun päästävä toiselle puolelle ovea.