Epäluuloni vahvistuivat edelleen, kun näin molempien kauppamiesten merkitsevällä ilmeellä nyökkäävän toisilleen, jonka jälkeen he erosivat nopeasti ja menivät kumpikin taholleen, toinen käsityöläisen jälkeen, jonka vielä saattoi nähdä kadun päässä.
Nämä kolme miestä ja molempien kauppiaiden omituinen salaperäinen ulkonäkö kuvastui silmieni eteen verkalleen jatkaessani kulkuani majapaikkaani. Päivä kului kuitenkin tapahtumatta mitään merkillisempää, joka olisi vähimmässäkään määrin vahvistanut epäluulojani. Kulin ympäri kaupunginmuuria ja katselin lakeudelle, josta loitompaa näkyivät puolalaiset liput, ja minä laskin itsekseni, kuinka nopeasti kuningas voisi tuoda apujoukkonsa Dirschausta tänne. Koetin myös vielä kerran saada näkyviini käsityöläisen, mutta siinä en onnistunut, kuinka moneen kertaan kulinkin ristiin rastiin kaupungin lävitse.
Kerran olin näkevinäni vilahduksen hänestä jesuiittakolleegion muutaman suuren portin luona, mutta silloin olin niin loitolla, että saatoin sangen hyvin erehtyäkin, ja kun saavuin luo, ei siellä ollut ketään, joka edes kaukaisimmallakaan tavalla olisi muistuttanut hänestä. Koko päivänä en nähnyt kumpaakaan kauppamiehistäkään.
Niin joutui ilta, liikunta kaupungin kaduilla lakkasi, tuli tyyntä ja hiljaista. Ainoastaan virta lorusi äyrästensä välissä asioita, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaikkakin minun korvissani, jotka nyt kerran luulivat kuulevansa kuiskutuksia kaikkialla, kuului, kuin se pikku aaltosillaan toisi tervehdyksiä salaisilta ystäviltä, että pian oli saapuva hetki, jolloin huokaileva kaupunki vapautettaisiin kerettiläisen sorron alta. Sumukin seurasi mukana tasangolta ja kääri kaupungin keveään huntuunsa, niin että mielikuvituksella oli vapaa leikkikenttä ja runsaasti tilaisuutta nähdä varjojen liikkuvan, missä itse asiassa ei ollut mitään, joka saattoi antaa aihetta pelkoon.
Vielä kerran menin kaupunginmuurille ja terotin korviani, kuulostellen eivätkö ne voisi erottaa rummunpärrytystä tai torventoitotusta lännestä päin. Kuinka sydämeni olisikaan täyttänyt ilo, jos pienikään värähdys ilmassa olisi ilmaissut minulle ruotsalaisten joukkojen lähestymisen.
Mutta se oli turhaa. Kaikki oli hiljaista sillä taholla. Mutta lähempää kuulin kyllä, kuinka vihollisleirissä oltiin liikkeessä, ja minä jouduin sielunjännitykseen, jota en voinut hillitä. Seisoin kauan siellä, mutta oli miten oli, kaikki pysyi hiljaisena siellä, mistä minä tahdoin kuulla miesten ja hevosten töminää. Vartio portilla oli paikallaan. Antero Erikinpoika oli kelpo mies, ja kuningas saattoi hyvällä syyllä luottaa häneen. Hän piti väkensä kurissa, ja hänen silmänsä oli mukana kaikkialla.
Hän tuli juuri kaupungin portille minun kulkiessani ohitse. Hän tunsi minut niiden soihtujen valossa, jotka paloivat porttiholvissa.
"Kunhan vain tämä yö päättyisi hyvin", sanoi hän nyökäten minulle, "niin sitten toivoisin Jumalan avulla vaaran olevan ohitse. Huomenna saamme varmasti odottaa hänen majesteettinsa saapuvan, mikäli kaikki käy onnellisesti ja hyvin."
Siihen ei ollut mitään vastattavaa, mutta hänen sanojensa johdosta pelkäsin minä lähestyvää yötä enemmän kuin kenties olisin muuten pelännyt.
Vihdoin menin hitain askelin majapaikkaani katsomaan hevostani ja lepäämään pariksi tunniksi, voidakseni sitten sitä paremmin valvoa.