Ensimäinen tehtäväni oli tunnustella eikö täällä ollut, kuten olin nähnyt muissa paikoin, salpapuomia pantavaksi ulkoapäin kellarin oven eteen siihen kuuluvine salpoineen. Aivan oikein, sellainen löytyi, ja minä en hidastellut pannessani sitä hakaansa.
Sen jälkeen riensin avaamaan porttia ja riensin lyhimpiä katuja vanhaan linnaan, missä käskynhaltia asui.
Minä mahdoin näyttää ylen kummalliselta, sillä vartia epäröi päästäessään minua sisään, ja minä kävin yhä kiivaammaksi, mitä useampia esteitä kohtasin. Lopulta pääsin läpi, ja muuan ratsumies meni sisään minua ilmottamaan.
Nyt ei viipynyt kauan, ennenkuin seisoin sen ainoan edessä, jolla oli voimaa pelastaa Braunsberg kuningas Kustaa Adolfille. Oli vain kysymys siitä, voinko saada hänet uskomaan minua, ennenkuin oli liian myöhäistä. Alku ei luvannut suuria. Sillä väsyneenä uutterasta toiminnasta ja monien öiden valvonnasta otti hän minut vastaan kuin kiljuva jalopeura. Mutta minun tyyneyteni riisui hänen aseensa. Heti kun hän oli ehtinyt murista muristavansa, sanoin:
"Tunnin kuluessa on Braunsberg vihollisen käsissä, jollette usko sanojani ja pikimmittäin käy toimintaan."
"Vihollisten käsissä!" sanoi hän, heittäen minun kiukkuisen katseen. "Tuletko sinä pilkkaamaan minua, mies, vai nukkuuko minun väkeni kuolinuntaan — luuletko sinä että olen jättänyt kaiken niin tuuliajolle, etten oikeissa ajoin saisi tietoa, jos vihollinen olisi liikkeellä; mitäs sanot siihen?"
"Niin, niin, en epäile sitä, mutta siellä, missä vahtinne seisovat, ei vihollinen lainkaan näyttäydy… Ainoastaan Jumalan sallimuksesta olen saanut vihiä heidän teistään…"
"Mitä tarkotat, mies, mitä teitä vihollinen sitten…"
Hän nousi kiihkeästi pystyyn sängyssään ja terotti silmänsä minuun; valmiina silmänräpäyksessä hypähtämään jalkeille.
"Vihollinen ryömii maan alitse!" vastasin minä.