"Ja te sanoitte tämän sanasen…"
"En, sitä en sanonut, mutta…"
"Mutta…?"
"Tunnustan ikuiseksi häpeäkseni, että olin sen sanomaisillani…!"
"Teitä tahdottiin luopumaan uskostanne?" kysyin. — Hän katsoi minuun vastaamatta.
"Teitä tahdottiin murhaamaan kuningas?" jatkoin, ja nuori mies seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä käsittämään kuinka saatoin tietää tämän kaiken.
Mutta vankeutensa pitkän yön aikana näytti hän joutuneen siihen tilaan, ettei häntä enää mikään kummastuttanut.
"Tiedän kaiken tämän", jatkoin minä, "mutta tiedän myös, että teillä on jalo ja miehekäs mieli, ja minä kuulin itse, kuinka te sanoitte tälle pater Josefille, ja minun piti jo silloin rientää teille avuksi, kun sekä te että kaunis ruhtinatar, jonka rakkauden te olette voittanut, katositte ja haihduitte pois ikäänkuin varjot, kun valoa tuodaan huoneeseen."
Kerta kaikkiaan selittääkseni hänelle, kuinka tiesin kaiken tämän, kerroin tapauksen Elbingissä, ja minä puolestani sain selityksen siihen, joka minusta oli silloin tuntunut hämärältä ja käsittämättömältä.
Jesuiitta oli tiennyt olevan olemassa muutaman maanalaisen käytävän, joka vei siihen taloon, mihin Pietari oli sijotettu vankina yöksi, ja oli vienyt hänet sieltä pois vanhaan ritaritaloon, jossa ruhtinatar häntä odotti. Sieltä oli hänet, kun hän niin varmasti torjui jesuiitan jokaisen jatkuvan yrityksen käyttää häntä välikappaleena kuninkaan toimittamisessa pois päiviltä, viety tähän vankilaan Braunsbergiin. Mutta itse hän ei tiennyt, missä oli, ennenkuin minä ilmotin sen hänelle. Hän tiesi vain, että kuolema odotti häntä ennemmin tai myöhemmin.