"Ja vielä tänä hetkenä, kun sinä tulit luokseni", sanoi hän, "en odota mitään muuta vapautusta kuin kuolemaa… pyövelini tulevat pian, saatpas nähdä, etten ole erehtynyt!"
Minä aavistin tosin kavalia juonia piilevän sen vapauden alla, jonka mustat miehet olivat luvanneet, mutta minua kummastutti se, että heidän uhrinsa niin varmasti saattoi puhua kuolemasta, ja hän selitti sen minulle muutamin sanoin.
"Sisareni rikkaudet he tahtovat saada käsiinsä", sanoi hän, "ja sen tähden täytyy minun kuolla, käsitän sen nyt tai aina siitä lähtien, kun annoin heille valallisen testamenttini, että kaikki, mitä siskoni oli omistanut ja mikä hänen kuoltuaan jäisi minulle perinnöksi, olisi lankeava heidän veljeskunnalleen."
"Mutta jos niin on, mikseivät he ole jo aikoja sitten toteuttaneet tarkotustaan?" kysyin.
"Minun sisareni tahtoa ei tässä asiassa voida vastustaa," selitti hän; "kuinka harras hän lieneekin katolisessa uskossaan, niin on hän päättänyt tehdä minut perijäkseen, ja hänen miehensä sukulainen, jalo ja ritarillinen Koniecpolsky, ei salli, että sisareni tahtoa tässä suhteessa horjutetaan tai rikotaan. Juonittelijain täytyy sentähden, jos tahtovat saavuttaa tarkotuksensa, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Sentähden eivät he olekaan tähän asti uskaltaneet riistää henkeäni; mutta nyt, kun minulla ei kuitenkaan, kuten he ovat osottaneet, ole mitään toivottavaa rakkaussuhteestani, jota voineekin pitää mieletönnä, ja sentähden olen heidän toivomuksestaan kirjottanut testamenttini, nyt odotan minä kuolemaa, ja epäilemättä onkin tarkotuksena, että se tänään tulee tapahtumaan."
"Olisi tullut tapahtumaan", lisäsin minä, "sillä minun luullakseni tulee nyt jotakin muuta tapahtumaan."
Hän katsoi minuun, ja epäilys kuvastui hänen silmistään, vaikkakin surumielinen hymy leikki hänen huulillaan. Hän sanoi:
"Sitä mahtia, joka yli vuoden on pitänyt minua kahlittuna tuonne kivimuuriin ja vasta nyt, kun olen kirjottanut testamenttini, irrottanut minun kahleeni ja päästänyt minut liikkumaan, — sitä mahtia vastaan te ette voine mitään; kiitos kuitenkin hyvästä tarkotuksestanne!"
En tahtonut tuhlata sanoja siihen, mitä tahdoin ja voin tehdä, saisihan hän sen kuitenkin pian nähdä, mutta sen sijaan halusin saada selville, mitä hän ajatteli äitiinsä nähden ja siihen suruun, jonka hän oli valmistanut hänelle. Käänsin sentähden puheen tähän asiaan, sanoin hänelle terveisiä hänen äidiltään ja kerroin tämän surusta ja ikävästä kadonneen poikansa tähden, joka alinomaa oli hänen ajatuksissaan ja jonka puolesta hän hartaasti rukoili häntä, jolla yksin on voima auttaa. Mutta minun ei tarvinnut käyttää monia sanoja päästäkseni selville tästä asiasta.
Nuori mies avasi minulle koko sielunsa, ja hän itki hiljaisia kyyneliä puhuessani hänen äitinsä surusta.