"Hän on ollut ikävöimiseni esineenä tämän pitkän vankeusvuoteni aikana", sanoi hän. "Olen nähnyt hänet sieluni silmien edessä sekä valveilla että unissani, ja kun palaat kotiin, niin sano hänelle, että olen kuollut nuoruuteni lupauksille uskollisena."
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun vankihuoneen oven ulkopuolelta kuului askeleita ja käsi tarttui lukkoon. Minä ymmärsin, ketä tulijat olivat, ja varmuuden vuoksi vilaistuani, että luukku oli hyvästi kiinni, jottei kukaan voinut aavistaa kenenkään asiaankuulumattoman läsnäoloa, kuiskasin nopeasti vangin korvaan:
"Neuvo minulle, mihin voin piilottua!"
Käsitän tuskin, kuinka minulla saattoi olla niin paljon mielenmalttia, kun nyt jälkeenpäin ajattelen kuinka paljosta tällä hetkellä oli kysymys. Vähänväliä lennähti ajatukseni myös kuninkaan luo, ja minä kysyin vavisten itsekseni, oliko hän nyt lähtenyt linnasta ja päässyt turvaan vai hiipivätkö kenties tällä hetkellä murhaajat salapolkujaan löytääkseen hänet. Mutta tapaukset silmieni edessä vetivät nyt koko huomioni puoleensa ja syrjäyttivät aavistukset kuninkaan vaarasta.
Vanki katsoi minuun, ja hänen katseessaan oli tyyneys, jonka jalot luonteet tavallisesti saavat vaaran hetkellä. Mutta siitä kuvastui lisäksi kysymys, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "Mitä hyödyttääkään se, että piiloudut, mikä on tapahtuva, sen täytyy kuitenkin mennä menoaan." Mutta minulla oli omat aikeeni. Olin vakuutettu, että Jaakko seurasi pater Josefia ja että, jollei hän astuisi heti hänen mukanaan vankilaan, olisi hän niin lähellä, että hän voisi kuulla minua, jos tarvitsisin kutsua häntä avuksi. Ja tällainen oli tarkotukseni. Sillä minä tahdoin ensin kuulla, eivätkö rikolliset nyt lausuisi sellaisia sanoja, että voisin saada heidät kiinni itse teosta. Jos taasen Jaakko astuisi sisään liian aikaisin, ei sillä olisi mitään menetetty, sillä tunsimme siksi molemmat miehet, että muitta mutkitta saatoimme syyttää heitä kuninkaan edessä. Pidin sentähden kiinni tuumastani ja kehotin jokseenkin innokkaasti vankia täyttämään tahtoni.
Hän viittasi sisempään vankihuoneeseen, jossa oli aivan pilkkosen pimeä ja johon ovi oli auki. Minä riensin sinne, ja samassa aukeni toisen huoneen ovi. Paikaltani voin mainiosti nähdä ja kuulla kaiken tulematta itse nähdyksi.
Tulijat olivat molemmat jesuiitat, ja välissään toivat he hunnutetun naishenkilön. Edelliset olivat varmaankin vankilan etuhuoneessa riisuneet valepukunsa, sillä sisään astuessaan olivat he veljeskuntansa puvussa.
Hunnutettu oli kallisarvoisessa, mutta tummassa puvussa. Tunsin hänet heti kauniiksi tytöksi Elbingistä, ja kun hän kohotti huntuaan ja minä näin hänen kasvonsa, näytti hän minusta kauniimmalta kuin koskaan. Kauniilla kasvoilla lepäsi niin jalo majesteetillisuus, ja suuret, säkenöivät silmät puhuivat voimasta ja päättäväisyydestä, joka ihastutti minua. Tämän naisen täytyi olla kykenevä suuriin tekoihin — ja hän, niin nuori, niin kaunis ja niin ihana, hänkö olisi lankeava näiden miesten laskujen uhriksi! Minä paloin kärsimättömyydestä, jotta saisin kuulla, mitä arvon pater oli aikeissa tehdä, kun hän, sen mukaan mitä hän sanoi suntiolle, itse aikoi päättää työn.
Hetki oli jännittävä, ja epäilemättä myös paterille ja hänen apulaiselleen, sillä heidän kasvojensa ilme todisti sielunjännitystä, jota he eivät kyenneet salaamaan.
Eräänlainen hätiköiminen heidän eleissään herätti ensi hetkestä alkaen minun mielenkiintoani. Heidän katseensa olivat terävät, mutta samalla kertaa, tahtoisin sanoa, arat, vaikkakin he itse asiassa juuri tällä hetkellä osottivat verratonta rohkeutta. Mutta arkuus kuvastui sittenkin heidän silmistään, ja heidän jalkansa polkivat vankilan lattiaa niin kiirehtien, kuin se olisi polttanut niitä. Jos tässä saattoi puhua tulisista hiilistä, joita joku kokoaa vihollistensa päälle, niin olivat ne kootut näiden miesten jalkojen alle eivätkä heidän päänsä päälle. He näkivät ilmeisellä vastenmielisyydellä kuinka hetket kuluivat hukkaan, kun molemmat nuoret riensivät toisiaan vastaan ja vaihtoivat muutamia sanoja, jotka jälleennäkemisen ilo toi heidän huulilleen, vaikka he olivatkin synkässä vankilassa.