"Maria!" huudahti nuori mies levittäen sylinsä häntä kohden, ja neito sulaen kyyneliin painoi päänsä hänen rintaansa vasten.
"Maria!" jatkoi nuori mies. "Sinä, sinä tulet luokseni päästämään minua kahleistani… vai onko se edelleen uusi julmuus, jonka sinun pimeät aivosi ovat keksineet, viedäksesi minulta järjen, sinä katala tekopyhä?"
Viimeiset sanat lausui hän paterille, ja hänen rypistyneet kulmansa antoivat hänen kasvoilleen ilmeen, jollaisen olen nähnyt niissä kuuluisissa maalauksissa, joissa Jumalan enkelit lähtevät taisteluun pimeyden ruhtinaita vastaan.
Pater viittasi kädellään ja tekeytyi niin hunajanimelän näköiseksi kuin hän voi, mutta vanki jatkoi:
"Mitä te tahdotte?… Aiotteko ottaa henkeni hänen läsnäollessaan, jotta hänellekin jäisi ikuinen muisto, joka vie häneltä kaiken ilon ja jättää hänet elämään yön pimeydessä, kunnes iäisyyden aamu koittaa?"
Mutta ruhtinatar painoi kätensä nuoren miehen suulle, ja hänen katseensa manasivat pois hänen sisäisen myrskynsä. Hän tyyntyi jälleen.
Silloin puuttui pater Josef puhumaan. "Poikani", sanoi hän.
"Jos puhut minulle", keskeytti hänet Pietari, "niin älä tahraa huuliasi lausumalla sanoja, joiden pyhästä tarkotuksesta sinulla ei ole aavistustakaan! — Kuuntelen ilman niitäkin kaikkea mitä sinulla on minulle sanottavaa."
"Sanasi, jotka pitkät kärsimyksen yöt ovat synnyttäneet sielussasi, saat kernaasti tuoda ilmoille", vastasi pater myönteliäästi. "Tulen luoksesi ystävänäsi ja tuon mukanani syliisi sen, jota sydämesi halajaa… Kuinka vähän välitän kiukkuisista sanoistasi, voit itse huomata, kun ilmotan sinulle, että nyt tahdon toimittaa ne pyhät menot, jotka kirkon lait määräävät, kun mies ja nainen on vihkimyksen kautta yhdistettävä aviopariksi Jumalan ja maailman edessä… Mutta kiiruhtakaamme", lisäsi hän.
Suntio hipsutteli edes ja takaisin mahdikkaan esimiehensä takana, mutta hänen askeleensa olivat hiljaiset, melkeinpä kuulumattomat, sillä pitkä harjotus antaa tietysti taitavuutta.