"Niin, niin!" huudahti ruhtinatar vilkkaasti. "Kiiruhtakaamme, ja sitten… sitten tahdomme jättää tämän maan ja matkustaa kauas pois, maahan, missä aurinko säteilee lämpimämmin ja jossa tiet ovat viheriämmät ja kukkivammat kuin täällä…"
Vanki seisoi äänetönnä tuijottaen eteensä. Tämä oli ilmeisesti jotakin, mihin hän ei ollut valmistunut ja jota hän ei ollut voinut ajatellakaan. Mitään petostakaan ei tässä voinut olla hankkeissa, ja vakuutus siitä muutti kokonaan vangin käsityksen heidän asiastaan. Hän meni pater Josefin luo ja ojensi hänelle kätensä sanoen:
"Jos olen siis ajatuksissani tehnyt väärin teitä kohtaan, niin antakaa minulle anteeksi, samoin kuin minäkin annan anteeksi kaiken, mitä te olette tehnyt minulle, sen onnen tähden, jota tunnen!"
"Poikani", vastasi pater, "silmäsi näkevät vain sen, joka on sinua lähinnä, ja näkevät sentähden usein väärin ja saattavat sinut pitämään näennäisyyksiä todellisuutena… Mutta aika kiiruhtaa… Kas tässä, poikani, tämä paperi on sinun allekirjotettava samoin kuin oma testamenttisikin ja sitten…"
Vanki otti paperin. Se oli hänen ja hänen tulevan vaimonsa testamentti, jonka mukaan kaikki heidän omaisuutensa oli heidän kuolemansa jälkeen joutuva jesuiittain veljeskunnalle.
Epäluulon ja harmin katse suuntautui pateriin, joka nyt turhaan koetti sitä viihdyttää. Mutta ruhtinatar laski taasen kätensä vangin olalle ja sai hänet, kuten itsekin oli suostunut tekemään, uhraamaan kurjan kullan sen onnen tähden, joka heitä odotti. Ja hän kuunteli suloisia sanoja, kaksin kerroin hyväileviä nyt, kun ne lausuttiin hänen seistessään toisella puolen vankila ja kuolema, toisella vapaus, rakkaus ja toivo.
Heti sen jälkeen toimitettiin vihkimys.
Minulle oli tällä hetkellä kaikki tyyni käsittämätöntä, vaikkakin olisin uskaltanut luvata henkeni siitä, että morsiusparin kanssa pelattiin jotakin katalaa peliä. Kuitenkin olin kokonaan pettynyt siihen nähden, mitä oikeastaan olin tarkottanut, kun olin jäänyt pater Josefin näkymättömäksi todistajaksi. Siinä, mitä täällä tapahtui, ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin heidän suuri ahneutensa, joka kuitenkaan heidän kirkkonsa käsitystavan mukaan ei ainoastaan ollut anteeksiannettavaa, vaan jota pidettiin Jumalalle mieluisenakin.
Paterin katseesta välähti huonosti salatun ilon ilme, kun hän kääntyi suntioon ja lausui latinaksi:
"Ad finem, frater! Loppuun, veli!"