Suntio sytytti silloin pienen vahakynttilän ja meni huoneen etäisimpään nurkkaan, jossa hän askarteli jotakin, mitä kuitenkaan en enempää pannut merkille. Pater tekeytyi juhlallisen näköiseksi ja sanoi morsiusparille:
"Rauha olkoon teille! Hetkinen vielä, ja teidän rauhanne on oleva täydellinen. Me lähdemme nyt luotanne, mutta palaamme pian ja valmistamme teille tilaisuuden pakoon."
"Pakoon?" kysyi Pietari kummissaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan.
"Pako ei täällä tarvitse tulla näille kysymykseen", sanoin minä viitaten morsiuspariin. "Mutta pakokin voisi kyllä olla hyvä teille ja teidän kätyrillenne, pater Josef, mikäli sitä olisi mahdollinen toteuttaa… Hiljaa, hiljaa, kaikki vastarinta on turhaa! Jos teillä sitäpaitsi on hyvä omatunto, ei teidän tarvitse mitään pelätä, mutta tässä on teidän syyttäjänne, ja minulla on todistajia, niin että teidän lienee vaikea välttää rangaistusta."
On mahdoton kuvailla sitä ilmettä, joka nyt vääristi paterin kasvot. Hän tahtoi puhua, mutta hämmästys ja kiukku tukehdutti äänen, ja lisäksi pelkäsi hän jotakin, jota en sillä hetkellä voinut aavistaakaan.
"Pudistakaamme tomu jaloistamme ja paetkaamme tästä luolasta", virkkoi suntio kalpeansinisin huulin ja silmät selällään, "Tuo kurja on ilmeisesti petturi, joka on osannut pettää teidät eikä sentähden ansaitse sitä suurta onnea, jonka te olette hänelle valmistanut."
Hän tarttui paterin takkiin ja veti hänet ovea kohden, ja yhä kamalammin paloivat silmät, yhä hirveämpänä kuvastui kauhu hänen kasvoillaan.
Samassa aukeni ovi, ja Jaakon jättiläisvartalo näyttäytyi. Olin siis täysin varma, että voisin hyvin lannistaa molemmat mustat, jollei mitään aivan odottamatonta tapahtuisi. Sentähden olin aivan tyyni ja enempää kuulostelematta, mitä pettureilla oli sanottavaa, käännyin minä Jaakkoon.
"Lopettakaamme kiusa lyhyeen", sanoin. "Tunnemme kyllin hyvin nämä miehet, sinä ja minä, sulkekaamme heidät tänne aamuun asti… Silloin viemme heidät kuninkaan tuomittaviksi!"
He koettivat heittäytyä ovelle, temmaten kumpikin tikarinsa, joilla luulivat voivansa valmistaa tietä. Mutta Jaakko tarttui suntioon, väänsi tikarin hänen kädestään ja kantoi hänet kuten syyhyisen koiran sisempään vankihuoneeseen. Samoin tein minä pater Josefille. Kuului kamala, metsänpedontapainen kiljahdus, kun me suljimme oven, ja ulvonta jatkui yhä, niin kauan kuin viivyimme siellä alhaalla.