Heinäkuun lopulla lähti kuningas liikkeelle Dirschausta. Kuningas itse lähti Marienburgiin, mutta sotajoukko sijotettiin ympäri erästä kylää Danzigerwerderille ja jäi sinne noin viikon ajaksi. Juuri silloin vietettiin toinen suuri rukouspäivä, ja kohta sen jälkeen antoi kuningas lähtökäskyn.
Mutta tällä viikolla, jonka kuningas oleskeli Marienburgissa, tapahtui se merkillinen tapaus, että Tanskan kuninkaan poika tuli hänen luoksensa oppimaan sotataitoa hänen johdollaan. Hän oli järjestykseltään kuningas Kristianin toinen poika, prinssi Ulrik. Hän oli kukoistavan nuoruutensa keväässä, mutta rivakka ja reipas, ja olisi hänestä kenties ajanoloon tullut jotakin, jos olisi saanut elää. Mutta hänet kaatoi salamurhaajan käsi vuoden perästä kuninkaan kuoltua. No niin, siitä ei minun nyt pitänyt puhua.
Prinssi Ulrik tuli lukuisan seurueen kera, kuten kuninkaanpojan sopiikin. Hänelle osotettiin huoneet Marienburgin linnassa. Vanha kreivi Thurn — jonka poika, kreivi Frans Bernhard, palveli autuasta kuningasta ja oli muuan hänen oivallisimmista sotapäälliköistään, mutta kuoli pilkkukuumeeseen Strassburgissa saman vuoden lopulla, suureksi suruksi kuninkaalle samoinkuin isälleen ja kaikille, jotka hänet tunsivat — vanha kreivi Thurn ja kreivi Solms olivat prinssin mukana. Epäilemättä piili jotakin tämän ylhäisen vierailun takana, vaikken minä saanut selville, mitä se oli.
Kohta prinssin tultua saapui myös muuan osasto eversti Baudissinin rykmentistä Elbingistä. Se oli suurikasvuista, upeaa väkeä; teki oikein hyvää katsella heitä, vaikkakin he olivat omavaltaisia, hurjia veitikoita. Mutta jos miehistö olikin yleensä kaunista, niin oli heidän kapteeninsa kaikkea muuta. Hän oli pieni pallopyöreä ukko, jonka punaisenruskeat, rokonarpiset kasvot muistuttivat hehkuvaa kuparikattilaa sepän vasaran alla. Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn, kun ensin hänet näki, ja onneton kohtalokin näytti häntä pitävän leikkipallonaan. Hänen sanottiin olevan hillittömän hurja ja kiihkeä mies luonnoltaan.
Eräänä aamuna kulin avoimen paikan poikki linnan edustalla odotellen linnansotilaita, joiden oli satuloitava kuninkaan ja prinssin hevoset. Sillä kuningas aikoi tehdä huviratsastuksen ympäri kaupunkia. Silloin kuulin nopeita juoksuaskelia takanani, ja kun käännyin, näin muutaman prinssin palvelijoista juoksevan jälestäni, ikäänkuin hänkin olisi aikonut linnaan.
"Mihin niin kiire, hyvä mies?" kysyin minä, ja palvelija pysähtyi.
"Etsin herrani nauharuusua, joka on kadonnut, ja me olemme kaikki onnettomia, jollei prinssi saa sitä takaisin."
"Ja sen pitäisi olla linnassa?" kysyin hieman kummissani.
Mies ei ehtinyt vastata, niin kiire hänellä oli joutua linnaan; mutta kun minulla oli sama tie, niin saavuin linnaan kohta hänen jälestään ja jouduin näkemään mies poloisen epätoivon, sillä mitään nauharuusua ei hän ollut löytänyt eikä mitään sellaista ollut löydettävissä.
"Nähkääs, minä luulin", änkytti palvelija, "että kun prinssi on heittänyt pois hattunsa, nauharuusu mahdollisesti on tarttunut satulavaljaihin…"