"Hattunsa?" kysyin kummissani. "Silloin ei vahinko liene ylen suuri, vaan voi sen helposti korvata?"
"Ei, ei", sanoi palvelija hyvin innoissaan ja huitoen käsillään, "ei, ei, nähkääs, hän on saanut pienen nauharuusun sydämensä rakastetulta eikä tahdo sitä hukata mistään hinnasta maailmassa. Hän kantoi nauharuusua yhtä uskollisesti kuin Braunschweigin herttua Kristian kantaa kuningatar Elisabetin hansikasta."
Puhelias mies kietoutui niin kertomukseen tästä ruhtinaasta ja hänen ritarillisesta rakkaudestaan maanpaossa olevaan Böhmin kuningattareen, että hän hetkeksi aivan unhotti herransa nauharuusun. Mutta meidän molempien huomio kääntyi pian toiselle suunnalle.
Talli, jossa prinssin hevoset seisoivat, sijaitsi aivan lähellä sitä, jonka kuningas oli ottanut omille hoteilleen. Ja tästä tallista tulivat nyt sotamiehet kauhua kuvastavin kasvoin ja huusivat toistensa kilvalla, että muuan kuninkaan hevosista oli kadonnut, ja juuri se, jolla hänen nyt aamulla piti lähteä ratsastamaan, nimittäin toinen tanskalaisista hevosista. Kukaan ei voinut käsittää, mihin hevonen oli joutunut, ja vahti ei ollut mitään huomannut. Arvailtiin jos jonnekin päin, toinen toistaan hullunkurisempaa, mutta lopuksi oltiin sitä mieltä, että tässä oli jotakin yliluonnollista tapahtunut. Pulska tanskalainen hevonen oli lumottu, siitä ei ollut epäilemistäkään, ja sentähden oli hyvä, että se oli lähtenyt matkoihinsa tekemättä mitään vahinkoa. Ajatelkaas vain, että kuningas olisi istunut sen selässä ja se olisi yhtäkkiä tehnyt lopun sankarin elämästä. Kulki väristys kaikkien läpi ajatellessa, kuinka helposti olisi voitu menettää rakastettu kuningas.
Mutta parhaallaan seisoessamme syventyneinä selittämättömän selittämiseen — rangaistusta, joka odotti huolimatonta, ei kukaan ajatellut, ja olen varma siitä, että rikollinen olisi ilolla heittänyt henkensä tietäessään, että hän kuitenkin oli syyllisyydellään pelastanut kuninkaan paljoa pahemmasta pahasta — seisoessamme puhellen tästä, kuulimme loitolta nelistäväin hevosten kavionkopinan.
Hetken jälkeen nähtiin kaksi hevosta lähenevän talleja, ja toisen selässä ei istunut kukaan sen pienempi eikä suurempi kuin pallomainen kapteeni Rutger von Schwitz, tällä hetkellä läpeensä yhtä tulipunaisena. Hänen viiksensä törröttivät kuin harjat ympäri paksuja huulia, ikäänkuin hänen sisältään olisi leiskunut tulenliekki ja pakottanut ne muodostamaan jonkunlaisen auringon hänen suunsa ympärille.
Hän talutti toisella kädellään kuninkaan kadonnutta hevosta, joka oli hiestä aivan vaahdossaan.
Kapteenille sateli kysymyksiä satamalla, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.
"Te vartioitte kuin kurjat elukat!" kiljui hän ja lisäsi itsekseen mutisten: "Mutta kyllä minä…"
Pitemmälle ei hän ehtinyt, ennenkuin autuaan kuninkaan tallimestari tuli ja aivan yksinkertaisesti piti kapteenia rikollisena.