"Minä syytän teitä", sanoi hän, "ja jollette voi tehdä selkoa, kuinka hevonen on joutunut käsiinne, niin täytyy teidän vastata teosta."
Luulin aivan, että pyöreä kapteeni pakahtuisi vihasta, niin leimusivat hänen verestävät silmänsä ja niin värähtelivät punaiset posket, samalla kuin harja suun ympärillä aivan nousi pystyyn eteenpäin.
"Minä olen Rutger von Schwitz", sanoi hän, vaikkakin sanat tuskin tulivat kuuluviin, niin kiihtynyt hän oli, "olen Rutger von Schwitz, kapteeni eversti Baudissinin rykmentistä… syyttää minua!… Oletteko järjiltänne, ihmiset?… Se on kuninkaan hevonen!"
Näin sanoen heitti hän kuninkaan hevosen ohjakset kädestään, pyöräytti hevosensa ympäri niin helposti ja mukavasti kuin olisi hevonen seurannut hänen ruumiinsa käännähdystä eikä päinvastoin, ja tuokion jälkeen livahti hän tiehensä kuten pyryilma tai hyvin ammuttu nuoli. Hän ratsasti suurella ja vahvalla hevosella, ja epäiltiin oliko pikku miehen mahdollista pysyä suuren hevosen selässä, mutta juuri tämän epäilyksen tähden oli kummastus sitä suurempi, kun sitten nähtiin, millä täydellisellä taitavuudella ratsastaja hoiti hevostaan.
Tallimestari hymyili, sillä hän kuten me muutkin käsitti hyvin, että tuittupäinen kapteeni se oli saanut hevosen kiinni ja paljastanut rikollisen. Ihmettelimme vain sitä, että hän antoi kaiken mennä niin vähällä, sillä kukin osaltamme luulimme, että hän heittäisi hansikkaansa rohkealle syyttäjälle vasten kasvoja, jolloin viimeinen villitys olisi tullut pahemmaksi kuin ensimäinen. Ettei niin tapahtunut, johtui ilmeisesti siitä, että kapteeni Rutgerin pää oli täpötäytenään aivan toisia asioita ja niin tärkeitä asioita, etteivät ne jättäneet tilaa muille ajatuksille ennenkuin olivat suoritetut.
Seurasin hänen jälestään niin pian kuin voin. Hän meni teltille, jossa hänen ratsumiehensä makasivat, ja tuskin oli hän ehtinyt perille ennenkuin hän soitatti hälytyksen. Kädenkäänteessä oli koko komppania ratsailla suorassa rivissä. Miehet tunsivat johtajansa ja tiesivät, ettei hänen kanssaan ollut leikkimistä, ja nyt oli täytynyt tapahtua jotakin tavatonta, joka oli tehnyt hänet pahemmaksi kuin he olivat hänet koskaan nähneet. Muuten kapteeni Rutgerista piti hänen väkensä. Sillä ensiksikin huimi hän taistelussa kahden edestä ja toiseksi ummisti hän toisen silmänsä ryöstöihin nähden ja piti aina miestensä puolta, kun oli kysymys rangaistuksesta.
Äärimäisellä sivustalla ja aivan lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin, istui ratsailla hyvin nuori mies, nähtävästi joku nahkapoika. Hän oli kalpea ja oli hänellä kärsivä ilme kasvoillaan. Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana poissa ja hänen ruumiinsa tajuttoman työkalun tavoin tehnyt ne liikkeet, jotka hänen esimiehensä käski.
Tuimana kuin talvinen pakkaspäivä istui kapteeni väkensä edessä, pyöräytti muutamia kertoja hevosensa ympäri ja löi nyrkillään pyöreää vartaloaan. Se oli hullunkurinen näytelmä kaikille paitsi niille, joita se tarkotti.
Yltympärinsä kokoontui suuri lauma väkeä, osaksi kaupungista, osaksi kenttäkaupustelijoita ja muuta irtainta väkeä, joka nyt alituiseen seurasi sotajoukkoa. Erittäinkin oli saksalaisten rykmenttien jälkeen kasaantunut tällaista saattojoukkoa, ja jokainen sotilaanvaimo tahtoi siellä käydä kenttäkauppaa. Mutta surina vaikeni ja hymy hälveni kasvoilta, kun kapteeni Rutger avasi suunsa ja hänen viiltävä, vihasta vapiseva äänensä halkaisi ilmaa hänen edessään.
"Pojat", sanoi hän, "pojat, katsokaa minua, katsokaa minua syvälle silmiin; hakkaan teidät kaikki mäsäksi, joka kynnen… silmät ja korvat auki ja avatkaa sanoilleni tie ahtaihin aivoihinne…"