Sen jälkeen pyöräytti hän taasen hevostaan ja löi nyrkillään pyöreää rintaansa vasten.
"Tules tänne, sinä viheliäinen matonen, sinä keltanokka, jonka kynnet eivät vielä ole kasvaneet, jotta voisivat käpristyä… tule tänne, sanon minä, tahdon terottaa ne niin, jotta kalpenet… Kas niin, Max, tänne, sanon minä!"
Ja kalpea nuorukainen sivustasta ratsasti eteenpäin hevosensa pituuden.
Hän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen silmänsä kääntyivät maahan.
"Missä olet ollut?" kysyi kapteeni Rutger ja antoi hevosensa mennä askel askeleelta lähemmäksi.
Rekryytti ei vastannut mitään.
"Kuinka sait kuninkaan hevosen?… Oletko varastanut sen vahtien nenän edestä? Se olisi jotakin, mutta siihen et sinä kelpaa… Sano heti paikalla, poika, mistä sait kuninkaan hevosen?"
Mutta kalpea nuorukainen seisoi äänetönnä ja jäykkänä. Ainoastaan silloin, kun kapteenin sanat kävivät liian loukkaaviksi, nosti hän silmänsä ja kiinnitti ne tuokioksi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, olivatko kiihkeät sanat tosiaankin täyttä totta.
"Vastaa, sanon minä", kiljui lopuksi kapteeni. "Tässä katkeaa minun tai sinun elämäsi! — Vastaa, tai hakkaan sinut maahan heti paikalla!"
Synkkä murina kuului näiden sanojen johdosta kautta ratsumiesten rivien. Nähtävästi oli poloinen nuorukainen heille rakas, vaikkakin hän oli vain nahkapoika ja sentähden saattoivat hänet tuntea ainoastaan muutamat harvat. Katsojain joukko tunkeutui aivan luo. Tämä oli ratkaiseva hetki.
Silloin ratsasti vanha harmaahapsinen ratsumies rivistä esiin.