"Minä menen takaukseen Maxin puolesta!" sanoi hän. "Ja luulenpa, että sen tekevät useammatkin kuin minä."
Kapteeni Rutger hypähti hevosensa selässä, pyöräytti silmänräpäyksessä hevosensa ympäri ja kääntyi harmaapartaan.
Hän oli tuokion kokonaan poissa suunniltaan, mutta vain tuokion. Sillä kiinnittämättä enempää huomiota harmaaparran sanoihin tai kenties juuri osottaakseen, kuinka sydämestään halveksi tarjottua takausta, tempasi hän salaman nopeudella miekkansa, pyöräytti hevosensa ympäri ja oli taasen aivan kalpean Maxin vieressä. Tämä istui yhtä järkähtämätönnä. Oli kuin hän odottaisi vain surmaniskua ollakseen oikein tyytyväinen.
Kukaan ei voi tietää, kuinka olisi käynyt, jollei pelastus olisi tullut taholta, jota ei kukaan aavistanutkaan.
Syntyi hälinä, kuului miesten ja naisten huutoa, kuului vinkunaa, kuten "Odinin hurjan metsästyksen" käydessä syksyisin yli niittyjen, ja yhtäkkiä ilmaantui kapteenin taakse olento, omituisin laatuaan.
Se oli pieni kuvatus, kokonaan pitkän mustan tukan peittämä, ja tukan alta pilkisti esiin pari pieniä säkenöiviä silmiä. Jos hän olisi ilmestynyt ainoastaan vilahdukselta ja jälleen kadonnut, luulen, ettei kukaan läsnäolijoista olisi epäröinyt ottaessaan valalleen, että olento oli paholainen itse tai joku hänen palvelevista hengistään.
Kun minä nyt olen jokseenkin pitkäkasvuinen, niin saatoin nähdä ihmisjoukon ylitse, ja sillä taholla, jolta vinkuna kuului, oli maa hieman viettävää, niin että aivan hyvin näin, kuinka muuan ratsastaja, tai oikeammin sanoen pikku kummitus lähestyi, sillä minä näin tuskin muuta kuin suuren liehuvan harjan hevosen selässä. Näin tämän pysähtyvän loitompana ja sitten ratsastajan nuolen nopeudella juoksevan kentän poikki, kunnes hän vihdoin katosi näkyvistäni katselijajoukon taakse.
Kaikki tyyni tapahtui nopeammin kuin minä voin sitä kuvailla. Kapteeni Rutger ei huomannut mitään, ja niin ratsumiehet kuin katselijatkin odottivat henkeään pidätellen sekä rekryytin kohtaloa, sillä jokainen katsoi hänen viimeisen hetkensä tulleen, että sitä, mikä oli tarkotuksena kummituksella, hiustukolla tai kuinka häntä kuvaavimmin nimittäisin.
Mutta, kuinka ihmeellisesti vaihtuvatkaan liikutukset ihmissielussa! Olen nähnyt sen ylhäisten ja alhaisten piireissä, tulisten ja pikavihaisten samoin kuin niidenkin, jotka ovat pelkkää kylmyyttä ja varovaisuutta. Kapteeni Rutger von Schwitz oli oikein tuohduttuaan kuin tuli ruutisäiliössä, hän ei kuullut eikä nähnyt. Mutta hän ei ollut pitkävihainen; viha ei voinut juurtua hänen mieleensä. Hän oli raaka, hän oli korskea, mutta hän ei ollut julma. Ja tästä huolimatta lausui hän tällä hetkellä sanoja, ikäänkuin hän olisi ollut todellakin julma, ikäänkuin hän olisi tahtonut tyydyttää kostonhimoaan, jota hänellä ei itse asiassa ollut.
"Ei!" huusi hän. "Se olisi liian hyvin tehty sinulle, piimäsuu, jos hyvä säiläni halkaisisi pääsi, — ei, sinä saat paremman rangaistuksen, sinut ajetaan pilkalla ja häpeällä komppaniastani, ja sitten saat kiekkua ja kaakottaa parhaasi mukaan niille, jotka viitsivät sinua kuulla… Silloin luullakseni saat kielesi kantimet liikkeelle jälleen… Viekää hänet pois, hän on oikea varas, joka tuskin voi punastua kurjan ammattinsa tähden."