"Mikä teitä vaivaakaan, urhea kapteenini?" sanoi hän. "Luulenpa, että olette tänä yönä käyttänyt ylen suurta yömyssyä."
Ei kuultu muuta kapteeni Rutgerilta kuin mahtava mutta katkonainen murina, ikäänkuin karhu olisi saanut mehiläispesän päähänsä. Ja kuta pahemmassa pulassa kapteeni oli, sitä enemmän hymyili kuningas. Prinssi nauroi ääneensä ja samoin muutkin herrat. Vihdoin älysivät ratsumiehet ja katselijatkin kohtauksen naurettavuuden, eikä ollut ainoatakaan suuta, joka ei olisi ollut naurussa, jos erotan pois rekryytin. Hän istui ratsunsa selässä silmät maahan luotuina, ja minä olin huomaavinani, että huokauskin pujahti esiin hänen yhteenpuristuneiden huultensa välitse.
Kukaan ei tullut kapteeni Rutgerin avuksikaan. Suuttumus ensin, kun kapteeni ei tahtonut ottaa vanhan ratsumiehen sanoja korviinsa, kummituksen äkillinen ilmestyminen ja katoaminen ja lopuksi kuninkaan yhtä äkillinen saapuminen, — kaikki tämä antoi jokaiselle kylliksi ajateltavaa ja saattoi unhottamaan kapteenin, joka kuitenkin oli itse joutunut pahimpaan pulaan. Eikä muuten ollutkaan helppo asia häntä auttaa. Hän tuijakehti kuin paarma tulessa. Hän ammahdutti hevosensa milloin mihinkin suuntaan, pysähdytti, päästi kuuluviin puolitukehtuneen mörähdyksen ja nyhtäisi auttamatonta hilkkaa, sitten pyörähdytti hän taasen toiseen suuntaan, mutta ainoastaan parisen askelta. Näytti ikäänkuin suuri hevonen säikähtäisi ja hypähtäisi jokaisesta herransa mörähdyksestä.
Vihdoin ratsasti vanha kreivi Thurn esiin ja tarttui hevosen ohjaksiin, ja harmaaparta, joka oli avannut suunsa rekryyttiä puolustaakseen, rohkaisi mielensä ja kreivin viittauksesta auttoi herraansa pääsemään vapaaksi kahlehtivasta hilkasta.
Vapautettu näytti kuitenkin aluksi yhtä naurettavalta kuin hän oli näyttänyt peitettynäkin.
Kapteeni parka näytti kuin unesta heränneeltä. Silmät tirrottivät hämmentyneinä suoraan eteen, ja tukka ja parta olivat pystyssä ja pörröllään kaikkiin suuntiin. Lytistynyt hattukin näytti aivan kohoavan hiussuortuvain varassa. Hänen ensi tehtävänsä oli vetää syvään henkeään ja puhkaa, jonka jälkeen hän tervehti kuningasta niin hyvin kuin se kävi päinsä.
Tuskin oli kuitenkaan vieras päähine poissa ja tuskin oli kovin nauru ehtinyt asettua, ennenkuin prinssi Ulrikin kasvot punehtuivat ja kävivät sangen vakaviksi. Hän katsoi terävästi ja uhkaavasti mitään aavistamattomaan kapteeniin.
"Mitä tämä on?" puuskahti hän kumartautuen kreivi Solmsin puoleen.
"Mitä miehellä on hattukopassaan?"
Kapteeni Rutgerin harmaassa ja hieman nukkavierussa hatussa oli nimittäin keltainen nauharuusu. Kukaan ei ollut sitä ennen huomannut eikä kukaan tiennyt myöskään sanoa, että kapteeni olisi koskaan rakastunut johonkin naiseen.
Kuinka nauharuusu oli joutunut hänen hattuunsa, sitä ei kai tällä hetkellä olisi voinut kukaan sanoa; mutta se oli siellä ja pysyi yhä siellä kuten pieni omenankukka harmaan kallion huipulla. Tämä oli oikea onnettomuuden päivä kovasti koetellulle miehelle.