Viha näytti uudelleen olevan kiehumaisillaan kapteenin sisällä. Sillä ääni kohosi hänen puhuessaan, ja viimeiset sanat hän aivan kiljui. Se soi kuin särkyneiden urkujen valittava ääni.
"Varas?" huudahti kuningas. "Varmaankin hairahdutte taasen liiotteluun, kapteeni!"
"Ah, en, teidän majesteettinne… otin hänet kiinni omin käsin… Hän ratsasti teidän omalla hevosellanne, oivallisella ratsulla, jonka Tanskan kuningas…"
"Minun hevosellani!" tarttui kuningas sangen tulisesti puheeseen. "Minun hevosellani!… Hyvä, kapteeni, silloin voimme saada valoa asiaan… Missä rohkea varas on?"
Kapteeni viittasi rekryyttiin, joka istui ratsullaan silmät maassa ja punastunein poskin. Mutta hienoissa kasvojen piirteissä oli jotakin niin ylevää ja jaloa, että kuningas vaipui hyväksi hetkeksi katselemaan hänen kasvojaan. Tämä nuorukainen ei varmaankaan ollut halpa varas. Näki selvään, kuinka hänen sisällään kuohui ja kuinka hän ponnisteli hillitäkseen itseään.
"Oletko sinä ottanut minun hevoseni?" kysyi kuningas, mutta jo hänen äänensäkin ilmaisi, että hän oli vakuutettu vastakohdasta.
Tuskin kuultava "olen" hiipi rekryytin vapisevilta huulilta.
"Kuulenko oikein, poika?" uudisti kuningas kysymyksensä. "Oletko uskaltanut ottaa kuninkaasi hevosen?"
Nuorukainen viivyttelihe hieman ennenkuin vastasi. Hänen rintansa kohoili rajusti, ja hänen näytti olevan vaikea saada sanaakaan huuliltaan, mutta lopulta pusersi hän esiin selvän ja varman: "olen". Kuitenkin näytti hän mieluummin olevan valmis kuolemaan kuin sanomaan tämän sanan.
Häntä ei voinut olla säälimättä. Ilmeisesti oli se tapahtunut nuoruuden huimuudessa. Hän oli halunnut nousta komean hevosen selkään, halu oli kasvanut voittamattomaksi, ja sitten oli hän jollakin käsittämättömällä tavalla saanut hevosen tallista ja täyttänyt aikeensa. Niin käsitin hänen menettelynsä, niin oli kuningaskin mahtanut käsittää asian. Sillä niin lempeällä äänellä ei hän olisi puhunut, jos olisi luullut tavallisen varkaan olevan edessään.