"Sinä tahdoit raisulla elukalla vain koettaa taitavuuttasi ratsumiehenä?" kysyi kuningas.
"En, teidän majesteettinne, en!" oli nuorukaisen vastaus.
Kuningas katsoi kummastuneena ympärilleen, ja lempeät kasvot muuttuivat ankaroiksi ja vakaviksi. Kuitenkin saattoi nähdä, että hän epäröi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Varmaan oli hän itse, samoin kuin kaikki tai useimmat läsnäolijat, vakuutettu nuorukaisen syyttömyydestä. Hänen tunnustuksensa ilmaisi enemmän kuin hän tahtoi ilmaista. Olisin uskaltanut taata hengelläni, että hän tunnusti olevansa syyllinen tähän tekoon ainoastaan päästäkseen ilmaisemasta jotakin muuta. Mutta mikä tämä muu oli, josta hän tahtoi vaieta… vaieta henkensä uhallakin, — sitä oli vaikea saada selville.
"Silloin täytyy asia tutkia laillisen tuomioistuimen edessä!" sanoi kuningas lopulta.
Ja hänen viittauksestaan vietiin rekryytti pois. Kuningas käänsi hevosensa jatkaakseen ratsastusretkeään, mutta sanoi ensin kapteeni Rutgerille:
"Kiitos vain teille, kapteeni, kun saatoitte kauniin hevoseni oikealle tolalle!"
Röhkinä, jonka piti ilmaista suurinta ihastusta ja jota kapteeni Rutgerissa ei ollut miestä pidättämään, kuului hänen paksuilta huuliltaan, ja hän siveli itseensä tyytyväisenä kädellään partaansa, joka kuitenkin kaikista ponnistuksista huolimatta kieltäytyi taipumasta järjestykseen.
Mutta silloin lähestyi prinssi Ulrik kuningasta ja sanoi:
"Luvallanne, teidän majesteettinne, tahtoisin tehdä muutaman kysymyksen kapteeni Rutgerille!"
Kuningas nyökkäsi sangen ystävällisesti, ja kapteeni näytti julman tyytyväiseltä, odottaen parasta siitä, että tanskalainen ruhtinas osotti hänelle niin suurta huomiota. On mahdoton kuvailla, kuinka hullunkurinen hänen ilmeensä oli, kun hän, puoleksi hämillään niin suuresta suosiosta, nakkasi päätänsä taaksepäin ja koetti näyttää nöyrältä, samalla kuin tuuli liehutti onnetonta nauharuusua hänen hatussaan.