Prinssi Ulrikin kasvot ilmaisivat sitä vastoin kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä. Hänen vilkkaat silmänsä katsoivat terävästi kapteeniin, samalla kuin hän kädellään kovasti tempoi kultaketjua, joka koristi hänen rintaansa.
"Sanokaa minulle, kapteeni Rutger von Schwitz", sanoi hän, "kuinka kauan olette kantanut nauharuusua, joka koristaa hattuanne?"
Vaikka Weikselin virta olisi heittänyt muutaman vesiaaltonsa kapteenin ylitse, ei hän olisi enemmän ällistynyt kuin nyt prinssin sanoista.
"Nauharuusua, teidän korkeutenne, nauharuusua", änkytti hän, "kuinkako kauan olen kantanut…?"
"Niin, niin, kapteeni", toisti prinssi innokkaasti, "nauharuusua, joka koristaa hattuanne, kuinka kauan olette sitä kantanut?"
Kapteeni heitti prinssiin sellaisen katseen kuin olisi luullut tämän yhtäkkiä menettäneen järkensä. Sen jälkeen pudisti hän suurta päätään ja vaikeni.
Kuningas, joka ei tiennyt, kuinka asianlaita oli, piti prinssin kysymystä sangen tungettelevana ja koetti sentähden auttaa ahdistettua kapteeniaan, niin suuresti kuin tämän ulkomuoto vastustikin sitä otaksumista, että hän kantaisi nauharuusua merkkinä uskollisuudestaan jollekin sydämensä valtiattarelle.
"Tämä on sentään kunnianasia, rakas prinssi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen.
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi prinssi. "Se on kunnianasia, ja juuri sentähden täytyy minun arvon kapteenilta pyytää suoraa vastausta kysymykseeni… Tunnen hänet sitä paitsi yhtä hyvin kuin hänkin tuntee minut, siitä pitäen kun Baudissinin rykmentti oli kuninkaallisen isäni sotajoukossa."
Kapteeni vain pudisti päätänsä kerta kerran jälkeen. Hän oli edelleen sitä mieltä, että kuninkaallinen korkeus oli joutunut hieman pyörälle päästään. Hänen ei edes pälkähtänyt päähänsäkään ottaa hattu päästänsä ja katsoa sitä.