"Luulen", sanoi kuningas, "että kapteeni on yhtä vähän selvillä siitä, kuinka nauharuusu on tullut hänen hattuunsa, kuin sen kovan onnen syystä, minkä uhriksi hän joutui meidän tänne saapuessamme. Kenties, kun kaikki ehtii selvitä, huomaamme molempien seikkojen olevan yhteydessä keskenään."
Kuningas viittasi siihen tapaukseen, kun kapteeni ratsasti sokkona, jolle hän ei vielä ollut saanut selitystä. Hän kääntyi miehistöön ja kehotti sitä, joka parhaiten oli nähnyt kuinka kaikki oli tapahtunut, kertomaan siitä. Harmaaparta kertoi silloin lyhyesti tapahtuman, kuinka joku kuvatus oli tullut ikäänkuin tuulen mukana ja takaapäin hypännyt kapteenin hevosen selkään, käärinyt hänen päänsä ja kadonnut, ennenkuin kukaan ehti siepata sitä kiinni.
Tapaus tuskin selvisi lainkaan tästä selityksestä, mutta kuitenkaan ei se näyttänyt tekevän mahdottomaksi kuninkaan otaksumista nauharuusuun nähden. Prinssi pysyi kuitenkin mielipiteessään ja vaati ankaraa tutkintoa.
Hänen tahtonsa täytyi täyttääkin. Mitä siitä olisikaan seurannut, jos tanskalainen prinssi olisi saanut syytä valittaa, että hänen kunniaansa oli loukattu?
Ja niin päättyi tämä seikkailu siihen, että prinssi Ulrik tosin sai takaisin nauharuusunsa, mutta kapteeni Rutger paran täytyi suureksi ihmeekseen nähdä menettäneensä vapautensa, kunnes hän voi tehdä tyydyttävästi selkoa, kuinka oli saanut tuon kirotun hatunkoristeen.
12.
Neuenburgin kummitus.
Kuningas oli huolestuneempi kuin hän tahtoi näyttää kapteeni Rutger von Schwitziä kohdanneen tapauksen johdosta. Baudissinin väki oli tunnettu uhkamielisyydestään yhtä paljon kuin urhoollisuudestaankin, eikä kuningas mielellään tahtonut loukata heitä ensi kertaa heitä kohdatessaan. Hän teki sentähden parastaan tyynnyttääkseen prinssi Ulrikia, mikä lopulta onnistuikin, niin että rukouspäivän jälkeen lähtiessämme Marienburgista ratsasti paksu kapteeni komppaniansa etunenässä yhtä huoletonna ja kuparinpunaisena kuin tavallisesti.
Mutta pahempi oli Max rekryytin laita. Hän oli lähtenyt leiristä luvatta, hänet oli tavattu pahoista töistä, vieläpä ratsastamasta kuninkaan omalla hevosella. Tämän alla täytyi piillä joitakin salaisia ja vaarallisia vehkeitä. Kapteeni Rutger murisi kuin karhu, milloin vain poika parka tuli puheeksi. Olisi kenties ollut paljo parempi, jos Max olisi voinut tyydyttää kapteeninsa, mutta sitä hän joko ei voinut tai ei tahtonut. Nyt tahtoi kapteeni päättää jutun lyhyeen, hänestä olivat mutkatiet kaikkine koukeroineen jotakin aivan tarpeetonta, joka ainoastaan sotkisi asian vielä enemmän.
Pääasiassa oli kapteeni yhtä mieltä kuninkaan kanssa, nimittäin siinä, että rangaistuksen oli seurattava rikosta, vaikkei hän aivan yhtynytkään kuninkaan käsitykseen, jonka mukaan ensin oli tutkittava, oliko tosiaankin tehty jokin rikos.