Kuningas oli tässä suhteessa pikemmin taipuvainen uskomaan vastakohtaa, niin monet asianhaarat kuin syytettyä vastaan olivatkin.
"Pidä silmäsi auki", sanoi hän minulle illalla ennen Marienburgista lähtöämme, "pidä silmäsi auki, voit nähdä paremmin kuin minä, ja miehestä mieheen voidaan puhua paljon, josta saattaa olla hyötyä totuuden saamiseksi selville, mutta mikä ei koskaan tule kuninkaan korviin."
Niin, siinä hän oli oikeassa, ja minä, joka olin kuninkaan kanssa samaa mieltä, tein kaiken voitavani tutkiakseni kuinka oli laita rikoksen, minkä Max oli ottanut niskoilleen, tai piilikö sen alla jotakin pahempaa.
Minä epäilin jo silloin, että kuvatus, joka oli tehnyt kapteeni Rutgerin sokoksi, oli jossakin suhteessa rekryyttiin. Kansan kesken juteltiin, että öisin nähtiin hurjan hevosen huimaa vauhtia otaltavan kentän poikki lähellä Marienburgia. Mutta se oli niin vauhko ja nopsajalkainen, ettei kukaan ehtinyt sitä oikein nähdä. Muuan kenttävahti oli eräänä yönä ampunut sitä ilman mitään vaikutusta. Elukka joko oli "varattu" luotia vastaan tai ei se kuulunut tähän maailmaan, vaan ratsasti sillä paha henki. Tämä tuli pian uskonkappaleeksi ensin Baudissinin ratsumiesten ja sitten koko sotajoukon keskuudessa.
"Paha henki" oli nähty lähempääkin, ja aina vankilan tienoilla, mihin rekryytti oli suljettu. Mutta että se oli henki, kävi selville siitä, ettei sillä ollut mitään varjoa, kuten muilla ihmisillä, ja että se näyttäytyi ja katosi, kenenkään näkemättä ja käsittämättä kuinka se tapahtui. Kukaan ei ajatellut, ettei pimeässä voinut nähdä mitään varjoa ja että äkillinen ilmestyminen ja katoaminen riippui voimasta ja vikkelyydestä, jota tällä olennolla, kuka se mahtoi ollakin, oli suuremmassa määrin kuin ihmisillä yleensä. Että hevonen ja henki kuuluivat yhteen, oli selvää, koska kerran henki nähtiin vankilan läheisyydessä kohta kun hevonenkin oli näyttäytynyt.
"Teidän täytyy päästä selville numeroista!" sanoi kuningas hymyillen sotamarski Herman Wrangelille, joka oli valittanut kuninkaallisten kirjelmäin salakirjainten johdosta ja anonut, että Adler Salviuksen täytyisi niiden sijaan käyttää ruotsin tai saksan kieltä.
Mutta vaikka sotamarskin oli ollut vaikea selviytyä salakirjaimista kuninkaallisissa kirjelmissä, niin oli minulla kuninkaan antamassa rekryyttiä koskevassa tehtävässä selvitettävänä salakirjain, joka oli paljo pahempi, koskei minulla ollut mitään avainta apunani, vaan ainoastaan hämäriä kummituksellisia viitteitä, jotka aivan voivat saattaa epätoivoon.
Kun Baudissin saapui, istuttiin ratsumiesoikeutta, mutta Max piti lujasti kiinni siitä, mitä hän oli sanonut, ja mitään muuta valoa ei voitu saada asiaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lykkäsi tuomion täytäntöön panemisen, jolla toimenpiteellä hän saavutti suuressa määrin suosiota uhkamieliseltä Baudissinin väeltä. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun muutamat komppaniat näitä ratsumiehiä, jotka vielä olivat jälellä Elbingissä, kieltäytyivät tottelemasta kuninkaallista käskyä liittyä sotamarskin joukkoon, ennenkuin olivat saaneet palkkansa kovissa riikintaalareissa. Kuninkaan ei ollut oteltava ainoastaan yhtä, vaan kahta vastaan, kuten on tapana sanoa.
"Milloin Max tuli teidän rykmenttiinne?" kysyin kerran vanhalta, harmaapartaiselta ratsumieheltä, joka oli nuorukaista puolustanut kapteeni Rutgerin edessä.
"Elbingissä!" vastasi harmaaparta.