"Ettekö tuntenut häntä ennen?" "En… en ollut nähnyt häntä koskaan!"
"Ja kuinka hän tuli teille niin äkkiä rakkaaksi?"
"No, sen voin sanoa teille… hän tuli täysi kukkaro mukanaan, otti siitä vain vähän itselleen ja antoi enimmän osan tovereille. Lisäksi kykeni hän antamaan mestarinäytteen taidossaan ratsastaa hevosella… Niin, kapteeni Rutger itse taputti käsiään, kun näki hänen pyörähtelevän tasangolla Elbingin edustalla. Mihin hän kelpaa taistelussa, sitä emme ole nähneet ja tuskin tulemme näkemäänkään, koska hänen päivänsä pian ovat lopussa. Sillä hän ei sano 'jaa'; kun kerran on sanonut ,ei'…"
"Niinkö?"
"Niin, sen verran olen oppinut häntä tuntemaan."
"Elbingissä senkin?"
"Niin, Elbingissä!"
Ja hän kertoi nyt, kuinka muutamia ratsumiehiä oli istunut ravintolassa ja juonut maailmankuulua braunsbergiläistä olutta, jolla ei ollut vertaistaan koko Saksassa, kuten väitettiin — ja silloin oli komppanian kovin tappelija, jätinväkevä holsteinilainen, tullut puhuneeksi nauharuususta, jota prinssi Ulrik kantoi hatussaan, samasta nauharuususta, joka kapteeni Rutgerille tuotti niin paljon häpeää. Holsteinilainen tunsi koko tuon jutun, mutta selitti, ettei nainen, jota prinssi niin jumaloi, ollut sen arvoinen. Sillä hän, holsteinilainen, oli omin silmin nähnyt, kuinka sama naikkonen oli syleillyt toista kuin prinssiä ja vastaanottanut häneltä kaikki ne lemmenvalat, joita mies voi antaa sydämensä rakastetulle.
Max oli istunut korvat hörössä holsteinilaisen kertoessa, mutta sitten hän oli hypähtänyt pystyyn ja antanut tälle iskun vasten kasvoja huudahtaen: "Sen valehtelet kuin katala koira!" Holsteinilainen oli tarttunut rohkean nuorukaisen kurkkuun, heittänyt hänet maahan ja temmannut veitsensä pitäen sitä hänen kurkkunsa kohdalla. "Peruuta sanasi tai ajan puukon lävitsesi!" huusi suuttunut mies, mutta Max ei virkkanut sanaakaan. Hän koetti vaan päästä vapaaksi, mikä hänelle lopulta onnistuikin. Silloin vetäisi hän nopeasti miekkansa ja piti hyvän hetken puoliaan vaarallista vihollistaan vastaan. Lopulta ehti tämän veri hieman jäähtyä, ja hän oli aivan hyvillään siitä, että toiset astuivat väliin ja välittivät sovinnon, ennenkuin saapui ketään kutsumatonta vierasta, joka mahdollisesti olisi ilmottanut tappelun ja tehnyt pikaisen lopun sekä holsteinilaisesta että reippaasta nahkapojasta. Mitään kaunaa ei holsteinilainen enää tuntenut, pikemmin osotti hän sen jälkeen Maxille suurempaa ystävällisyyttä kuin kenties muuten olisi osottanut. Mutta Max sitä vastoin ei näyttänyt yhtä hyvin voivan sietää riitaveljeään. Hänen kova onnensa täällä Marienburgin luona koski kovasti kaikkien mieliin.
"Mutta eikö sitten kukaan tiedä, mistä hän tuli?" kysyin minä.
"Ei, ei kukaan."