Kuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas kirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan. Kuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi päättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään toivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat tänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas lähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi äidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.
Olen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori
Jonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä,
jota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi.
"Hovin", sanoo hän siinä,
"sana on aikeeton, lupaus kestämätön, päivä on valoton sen, levoton uinaus yön, leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan."
Ja autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä sanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa sai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli tarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä varten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta vettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja kentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä en vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen yksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko elämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva onnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi tehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.
Paljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana lähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin vielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä. Kun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin oleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja mitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin, mutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin, ja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari kyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba neidille.
Sen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi Juhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken piti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen rakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba neidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt. Kuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja muutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen luoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen minulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään kuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta kuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei koskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin neidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut sitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen huoneeseen.
Minusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin kulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi jättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: "Toivon, että tulet synnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!" — ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen silmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua kotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas astui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet leskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo Chesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista asioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja veti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä, jossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta kuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba neidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä vapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas hollantilainen herra Abraham Cabeljou.
Tohtori Niilo otti hänet vastaan kuin hän olisi ollut joku valtakunnan neuvoksista, niin notkeana ja hymyilevänä. Hänen majesteettinsa oli sillä hetkellä kiinnitetty — sanoi hän — mutta herra Cabeljou pääsisi pian hänen puheilleen — ja sitten puuttuivat he keskusteluun keskenään. En sitä paljoakaan kuunnellut, ennenkuin tohtori Niilo alkoi puhua kauppamiehen tyttärestä, kauniista Margaretasta.
"Otittehan sorean tyttärenne mukaanne?" sanoi tohtori Niilo.
Hollantilainen nyökkäsi myöntävästi, ikäänkuin sanoakseen, että sehän oli aivan luonnollista, ja tohtori Niilo lisäsi hymyillen: "Kunhan vain ei tykkituli pelottaisi hentoa impeä kuoliaaksi… mitä kuninkaan miehiin tulee, on tarjolla vaara, että tuli hänen silmistään on vaarallisempi kuin vihollisen tykeistä tuleva."