Kauppamies hymyili tälle imartelulle ja näytti sangen tyytyväiseltä. Hän oli muuan niistä hollantilaisista, jotka olivat muuttaneet kuningas Kaarle IX:n äskettäin perustamaan Göteborgiin, ja hän oli tämän kuninkaan samoin kuin hänen leskikuningattarensakin suuressa suosiossa. Nyt hänen oli purjehdittava ruotsalaisen sotajoukon luo Venäjälle, ja hänen tyttärensä piti tuleman mukaan. Neitsyt Margareta oli ihana impi, täytyypä sanoa, etten ole koskaan nähnyt sorjempaa, sillä hänen kauneutensa voitti Ebba neidinkin; mutta hänen kauneutensa oli toista lajia, kauneutta, joka niin sanoakseni veti alaspäin maahan, kun Ebba neidin kauneus taas kohotti ylöspäin taivasta kohden.
Vihdoin saapui Jaakko kreivi, ja minä sain toimittaa asiani.
Muutamia päiviä myöhemmin purjehti hän kuninkaan kera meren yli itäänpäin. Matkalla ajattelin kaikkea mitä olin kuullut ja nähnyt enkä voinut koskaan saada lähtemään mielestäni kuninkaani ja Ebba neidin surullisia kasvoja; mutta kuinka ajattelinkin ja kuinka koetinkin selittää niitä jos näitäkin seikkoja, niin ne olivat kuten olivat. Rakkaus tavallisesti punasteleikse onnesta ja ilosta ja saa uutta viritystä itse vastuksistakin, joita kohtaa; mutta täällä oli sillä pelkkiä kyyneliä seuralaisinaan. Kuningas oli koko matkan hiljainen ja umpimielinen. Ei sanaakaan, ei ilon pilkahdustakaan, ei hymyäkään… hän suri nuoruutensa rakkautta enemmän kuin kukaan saattoi luulla; sillä sen voin kuitenkin ymmärtää, että se oli nyt lopussa, vaikken käsittänytkään miksi. Mutta paljo muutakin, jota en voinut käsittää, oli tapahtuva tällä sotaretkellä. Sain taasen nähdä hymyn kuninkaan huulilla, vaikkei mitään muutosta ollut tapahtunut hänen sydämenasiassaan.
Olimme leiriytyneet Pleskowin edustalle. Suuri kaupunki linnoineen, kirkkoineen ja lukemattomine luostareineen ynnä 3,000 puolustajineen lepäsi tulvivain virtojen peittämällä seudulla kuin koirien ympäröimä metsäsika, alituiseen kiihottaen hyökkäykseen, mutta kuitenkin mahdotonna siepata. Heinäkuun 30 päivästä syyskuun loppuun majaili kuningas tämän kaupungin edustalla, ympäröiden sen sotaväkineen kolmelta puolelta, ja tähän aikaan näin kuninkaan hymyilevän naiselle, joka ei ollut Ebba neiti. Hän oli neitsyt Margareta Cabeljou. Kukaan ei saata ihmetellä sitä, että kuningas, samoin kuin joka mies, pysähtyi katselemaan hänen kauneuttaan; mutta näkö herätti ihailua, ja niin kävi kuin leskikuningattaren hovineiti sanoi, että hän ihaili niin kauan, kunnes joutui ihastuksen valtoihin. Rakkautta ei se kuitenkaan ollut, vaan pikemmin epätoivoa, sillä hän kantoi sydämessään sen kuihduttavan varmuuden, ettei hänelle kuninkaana ollut suotu onnea kotilieden ääressä.
Rikas herra Abraham oli tullut, ja hänen tyttärensä oli mukana, aivan kuin kuulin tohtori Niilon puhuvan Tukholman linnassa; ja yhtä varmaa kuin on, että kuningas täällä Pleskowin edustalla teki tuttavuutta hänen kanssansa, yhtä varmaa on myös, ettei suinkaan hän itse etsinyt Margaretaa. Eikä tämä neitsyt tuonut hänelle onnea — ah, minä sen parhaiten tiedän, sillä minä näin hänet yksinäisinä hetkinään! Hän lähti leiristä Pleskowin luota lokakuun 17 p:nä ja matkusti Narvan ja Inkerinmaan kautta Suomeen; ja jos Kyminkartanon muurit voisivat puhua, olisi niillä paljo kertomista Kustaa Adolfin nuoruudenrakkaudesta, hänen surustaan ja kärsimyksistään. Kun oikein tuntee kuninkaan mielenlaadun, kuinka harras ja syvä hänen rakkautensa Ebbaan oli, niin ei voi liikutuksetta lukea, kuinka hän ilmaisi surunsa laulussa:
Fahr hin Hoffnungh, was wilt du nuhn,
Mich lenger izt aufthalten,
Und wilt mich thun die Zeit so schön,
Vergeblich hier vorwallten,
Ihn liebe um ein medlein hardt,
Welche ebn mein Schmertz gefallen hat —
Nein ich will lieber scheiden. —[1]
Minut lähetettiin kuninkaan asioille takaisin Liivinmaahan, kun hän purjehti Ruotsiin, ja minä oleskelin siellä, kunnes Venäjän kanssa solmittiin rauha. Mutta en vielä silloinkaan saanut palata kotiin ja herrani luo, vaan sain uusia käskyjä täytettäväkseni, niin että vasta syysmyöhällä, marraskuussa 1617, saavuin jälleen Tukholmaan. Sillä välin oli kuninkaan suru ja Ebba neidin muisto ehtinyt vaaleta, kunnes se taas yhtäkkiä elpyi tavalla, jota olin vähimmin kaikista odottanut.
Ensimäisenä iltana, päästyäni vapaaksi palvelustehtävistäni, vei tieni minut leskikuningattaren Katarina Stenbockin ikkunan alitse, jonka edustalle oli kokoontunut melkoinen ihmisjoukko, seisten ja katsellen ylös ikkunoihin.
"Mitä täällä on tekeillä?" kysyin eräältä vanhalta porvarilta, joka seisoi ahtaalle sulloutuneen joukon reunalla.
Hän katsoi minuun kummissaan, kun en tiennyt sitä, minkä koko kaupunki tiesi, ja minun täytyi uudistaa kysymykseni ennenkuin sain vastauksen: "Hm, siellä ovat Ebba neidin kihlajaiset, joita leskikuningatar viettää…" — "Ebba neidin kihlajaiset?" kertasin minä enkä ollut uskoa korviani.