"Niin, niin", jatkoi mies innokkaasti — "Ebba neidin ja sotaherra Jaakko De la Gardien kihlajaiset… odotamme vain, milloin aselupaus tapahtuu ja peitsi heitetään ulos… sinä näytät minusta vahvalta mieheltä, voisit heittäytyä joukkoon ja hankkia minulle palasen hopeakangasta!"
Kuulin tuskin mitä mies sanoi, niin kiintynyt olin siihen uskomattomaan ajatukseen, että Ebba neiti kihlautuisi Jaakko De la Gardielle, ja suuntasin silmäni ylöspäin ikkunaan mahdollisesti nähdäkseni sotapäällikön tutut kasvot. Vasta silloin tahdoin uskoa, mitä nämä ihmiset pitivät itsestään varmana. Mutta mies jatkoi: "Hopeaiseen taftisilkkiin kääritty peitsi kuuluu olevan otettu Suuresta Novgorodista, sillä ainoastaan sellaisen voitonmerkin päällä tahtoo urhoollinen sotaherra tehdä lupauksensa, kuten kerrotaan."
Vieläkin kärsimättömämpänä katselin ympäriltäni paikkaa, josta voisin nähdä suureen saliin, missä kihlajaisjuhlaa vietettiin, mutta sellaista paikkaa ei missään näkynyt. Silloin pisti äkkiä päähäni koettaa päästä taloon ja jos mahdollista nähdä läheltä mitä halusin. Ja se onnistui minulle. Kohdaten vain pikku esteitä tunkeuduin joukon lävitse eräälle takaportille. Vahti, joka siellä seisoi, tunsi minut ja päästi minut sisään, ja pian seisoin toisten palvelijain joukossa muutamassa sivuhuoneessa, jota käytettiin tarjoiluhuoneena.
Aselupaus tapahtui juuri, kun olin päässyt paikalleni. Sulhanen seisoi niin ylevänä ja onnellisena kauniin morsiamensa rinnalla. Mutta morsian… sydämeni oli särkymäisillään, kun näin sen surumielisen hymyn, jolla hän kohtasi rakastajansa säteilevän katseen. Peitsi kannettiin esiin, ja ympärille käärityllä hopealiinalla loistivat De la Gardien värit. Mutta korkealla ja lujalla äänellä lausui Jaakko herra lupauksen huomenlahjastaan. Morsian vavahti silloin hiukan, tai kenties olivat silmäni vain sen näkevinään, vaikkei todellisuudessa niin tapahtunutkaan. Kun peitsi senjälkeen, kuten tapa vaati, laskettiin morsiamen jalkojen juureen, kumartui hän eteenpäin, ja silloin olin näkevinäni parin kyynelen kimaltelevan hopeakankaalla. Oliko se kentiesi viimeinen ilmaus toivosta, joka täytyi tukehduttaa? Oliko hän viekkaiden juonien johdosta, oliko hän pakosta vai vapaaehtoisesti pettänyt sen uskollisuuden, jota ennen oli luvannut toiselle? Nämä ja senlaatuiset kysymykset tulvivat ylitseni, ja minä heräsin niistä vasta, kun ulkona seisovan väkijoukon ilohuuto täytti ilman ja tunkeutui suureen saliin. Peitsi kannettiin pois ja heitettiin väkijoukolle. Minä välitin vähät siitä, kuka tai ketkä pääsivät Jaakko De la Gardien lupausaseen käärerepaleiden onnelliseksi omistajaksi. Minusta tällä hetkellä revittiin repaleiksi aivan toinen vaate, nimittäin se, jolla alinomaa olin nähnyt kirjaimet G.A. ja E.B. yhdistettyinä kuninkaallisen kruunun alla. Ah, kuinka maailma pitääkään ihmistä ja hänen hymyilevimpiä toiveitaan leikkikalunaan!
Kuinka on tämä kaikki tapahtunut? — kyselin yhä uudelleen itsekseni poistuessani raskain askelin leskikuningattaren talosta. Kuinka onkaan se suu puhunut, joka on saanut Ebba neidin ottamaan tämän askeleen?… Kuka johdattikaan Jaakko De la Gardien tämän neitsyen luo, kun hän kuitenkin tiesi, mitä kaikki tiesivät, että hänen kuninkaansa oli tämän katsonut morsiamekseen? Niin kyselin itsekseni ja tulin yhä varmemmaksi jokaisesta kysymyksestä, jonka tein. Ainoastaan yksi saattoi siihen pystyä, ja tämä ainoa oli kuninkaani oma äiti. Se oli minusta selvää, ja sittemmin sain sille vahvistuksen.
Kuningatar Kristina ei saanut rauhaa, ennenkuin oli avioliiton siteillä saanut sidotuksi joko poikansa tai neidin, ja viimeksi mainittuun nähden se hänelle onnistuikin, kun ensin kertomus siitä, mitä oli tapahtunut leirissä Pleskowin luona, oli tehnyt tarpeellisen vaikutuksensa. Ebba neiti ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään avioliitosta. Hän oli tahtonut pysyä ensi lemmelleen uskollisena, mutta sitten voitiin kertoa kuninkaan mieltymyksestä Margareta Cabeljouhon, ja nyt alkoi hän kuunnella ankaran kuningattaren puhetta ja uskotteluja, kuinka vähän oli luottamista niin nuoren ja huikentelevaisen kuninkaan uskollisuuteen. Ja kuta kauemmin hän niitä kuunteli, sitä uskottavammilta tällaiset puheet näyttivät, varsinkin kun niitä toisteli hänen koko ympäristönsä, Kustaa Vaasan vanha leskikuningatarkin, jonka luona hän silloin oleskeli Strömsholmassa. Kiihkeimmin puhui hänelle kuitenkin hänen loukattu ylpeytensä. Kuinka saattoikaan hän kilpailla sellaisen kuin Margareta Cabeljounin kanssa?
"Kivenkin kaikkein kovimman saa rauta kulumahan, ja eessä veden vuolahan se joutuu liikuntahan…"
lauloi kuningas muutamassa sepittämässään laulussa, ja niin kävi myös heille molemmille.
Kuningas kieltäytyi rakkaudestaan valtakunnan tähden, kun tämän välttämättömyys oli hänelle todistettu hänen isoisänsä ja setänsä esimerkillä. Ebba neiti kieltäytyi myös, koskei hän tahtonut tulla eripuraisuuden aiheeksi maassa, jota hänen Kustaa Adolfinsa hallitsi. Että hän silloin antoi enemmänkin perään ja meni askelta pitemmälle, antoi kätensä miehelle, jonka nimeä tosin kaikki ylistellen mainitsivat, se johtui loukatusta ylpeydestä.
Mutta kuningas käveli raskain askelin Tukholman linnassa eikä tiennyt mitä hänen oli ajateltava ja sanottava. Koskaan ei hän unhottanut nuoruutensa morsianta, sen verran on varmaa; mutta taistelu oman itsensä kanssa ja voitto antoi voimaa hänen sielulleen, että hän voi kantaa kahta suuremman kuorman kuin muut miehet. Sillä kotoista onnea, josta hän oli unelmoinut Ebba Brahen rinnalla, ei hän koskaan saavuttanut; mutta hän kesti kohtalonsa miehekkäin mielin ja asetti määränsä korkeammalle, kun pienempi temmattiin häneltä pois. Ruotsi oli hänen kotinsa, hänen morsiamensa, — Ruotsin maa ja kansa ja se usko, jonka puolesta hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja toimineet, — kas siinä oli nyt hänen elämänsä päämaali, jolle hän antoi sydämensä lämpimimmän rakkauden ja uhrasi lopuksi henkensä. Se olikin ainoa morsian, joka voi täyttää Ebba Brahen paikan, sittenkin, kun oli tuonut kotiin Saksasta ruhtinaan tyttären, joka maailman silmissä oli kyllin arvokas kantamaan kruunua Ruotsin kuningattarena.