Pää täynnä keskenään risteileviä ajatuksia, kuinka voisin päästä näiden juonien perille, erosin eläinten vartiasta ja läksin jälleen vartiopaikalleni kuninkaan läheisyyteen. Olin aivan epätoivoissani, kun minut samana iltana lähetettiin viemään viestejä ja kirjeitä takaisin Usedomiin ja Peenemündeen. Se oli surullinen ratsastusmatka, vaikka suviyö hymyili niin lempeästi ympärilläni ja merituuli henkäili viileyttä pääni ylitse.
Suoritettuani kuninkaalta saamani tehtävän kävelin minä kaupunkia kohden ja pysähdyin eräälle paikalle, josta oli vapaa näköala Wolgastin kaupunkiin, joka yön pimeydessä kohotti muurinsa ja torninsa toiselle puolen. Silloin katkaisi ajatusjuoksuni tuttu ääni, joka huudahti minulle.
Huutaja oli kuninkaan sihteeri, Lauri Grubbe. Hän oli iloinen, kun tapasi juuri minut, ja pyysi minua mukaansa kotiin, jonka minä teinkin.
Sulettuaan oven hyvin ja päästyään varmuuteen, ettei ketään kuulijoita ollut saapuvilla, kääntyi hän minuun salaperäisen näköisenä ja sanoi pannen kätensä olalleni ja katsoen minua silmiin:
"Voinko luottaa sinuun?… Kyllä, tiedän, että voin", lisäsi hän, kun minä en vastannut, "ja sen tähden oli onni, että tapasin juuri sinut. Näetkös, ilma on yhä sama kuin noustessamme yöllä maihin, se on täynnä ukkosta."
"Puhukaa vain suoraan, Lauri herra", sanoin minä. "Voitte luottaa minuun aivan kuin itseennekin!"
"On aivan kuten sanon", jatkoi hän. "Ilma on täynnä ukkosta, ja salama on valmiiksi taottu; on vain kysymyksessä ottaa selko, missä ja kuinka sen on iskettävä, tahtoisin lisätä: milloin — mutta se voi tapahtua milloin tahansa."
"Luulen voivani arvata, mihin suuntaan tähtäätte", sanoin minä, ja kirjuri katsoi kummastuneena minuun.
"Salamaa taotaan ahjon ääressä, minkä tulta hoitavat samat miehet, joiden kanssa olimme tekemisissä Braunsburgissa, ja maali, johon on iskettävä, on sama kuin silloinkin."
Hän taivutti päänsä eteenpäin merkiksi, että olin arvannut oikein ja käveli muutamaan kertaan yli lattian.