Kuinka sitten juttelimmekaan asiasta puoleen jos toiseenkin, niin pysähdyimme kuitenkin siihen, että tässä saattoi Herra yksin auttaa, jollei tapahtuisi mitään odottamatonta tapausta, joka toisi valoa asiaan ja paljastaisi petturin.
Levottomuuttani seuraavina päivinä ei voi kuvailla, ja sitä eivät hälventäneet jatkuvat tiedonannot minun ja Lauri herran välillä.
Peenemündeen tuli paljon touhua kuninkaan palattua sinne. Ensin saapui kuninkaan sukulaisten, Mecklenburgin herttuain lähettiläs, ja sitten kokoontuivat sotapäälliköt neuvotteluun. Siinä päätettiin, että kuninkaan olisi yritettävä vallottaa Stettin. Keisarillisten päällikkö Pommerissa, Torquato Conti, joka oli jättänyt meidät rauhaan, kunnes olimme ehtineet saada oikein tukevan jalansijan Oderin suistomaalla, alkoi viimeinkin liikkua. Hän oli turhaan koettanut vallata muuatta tornia Stettinin ja Demmin välillä, ja nyt oli saapunut tieto, että hän haali väkeään kokoon yllättääkseen Stettinin. Tämä kaupunki oli sangen tärkeä, sillä sen omistamisesta riippui herruus Pommerissa. Sentähden tahtoi kuningas ehättää ennen Contia, ja päätökseksi tulikin, että hän menisi suoraan Haffin ylitse Stettiniin. Kniphausen jäisi Usedomin päälliköksi ja vanha Lesslie Wollinin.
Heinäkuun 5 päivänä meni kuningas sentähden takaisin Svinemündeen, johon seuraavina päivinä koko jalkaväki vähitellen kokoontui. Kaikkiaan lienee meillä ollut kymmenisen tuhatta miestä. Ne majailivat eräällä niemellä, joka on nimeltään Kaseborg, Usedomin kaupungista etelään päin. Heinäkuun 8 p:nä oltiin valmiit astumaan laivaan, jonka piti tapahtua illalla. Italialaisista en ollut näinä päivinä nähnyt mitään, joka olisi voinut antaa ravintoa epäluuloilleni. He olivat paljon yhdessä, mutta kenenkään päähän ei pälkähtänyt nähdä siinä mitään eriskummaista, he kun maanmiehinä tietenkin parhaiten ymmärsivät toisiaan ja viihtyivät toistensa seurassa. Vasta samana päivänä, jona meidän oli astuttava laivaan, tapahtui jotakin, joka vei epäluuloni ja levottomuuteni huippuunsa.
Pommerin vanhalta herttualta oli saapunut lähetystö kuninkaan luo. Lähettiläät olivat herttuan kansleri ja muuan hänen neuvoksistaan, ja he pyysivät herransa puolesta, että kuningas sallisi hänen pysyä puolueettomana, tai toisin sanoen, että kuningas tahtoisi osottaa hänelle sen ystävyyden, että säästäisi hänet vierailultaan; hän kai piti enemmän siitä, että näki kansansa ja maansa ryöstettynä ja poltettuna ja kaikin puolin tuhottuna kuin että olisi vihottanut herra keisariaan puolustautumalla, mutta eihän toisekseen silloin kukaan voinut tietää, että Ruotsin kuninkaalla olisi se mahti, minkä hän sitten osotti omistavansa.
Kuten luonnollista oli, saivat pelästyneet herrat kieltävän vastauksen pyyntöönsä: "Tahdon seurata heti jälestänne", sanoi kuningas, "ja siten saada varman selon, tahtooko teidän herranne olla ystäväni vai viholliseni." Mutta pommerilaisten herrojen ollessa kuninkaan luona puuhailin minä kuninkaan hevosen kanssa enkä ajatellut mitään muuta kuin mitä minulla oli käsilläni. Silloin seisoi äkkiä leopardien vartia edessäni.
"Mitä tahdot?" kysäisin jotensakin tuikeasti, sillä koko salainen juonenpunonta muistui mieleeni nähdessäni nuorukaisen, joka välitti kirjevaihtoa petturien välillä.
"Ei pahaa, ei pahaa", sammalsi Anselmo murretulla saksankielellään. "Ei voi auttaa… sano vain minulle, missä voin tavata mieheni!"
"Ja miksi tahdot tavata hänet juuri nyt?"
"Koska… koska…" hän ei saanut sanoja suustaan, jonka tähden minun täytyi häntä auttaa vielä parilla kysymyksellä.