"Armoa, armoa," sanoi hän, "teen sen sisareni tähden, hänen tähtensä."
"Anna minulle kirje!" sanoin minä.
Hänet valtasi vavistus, joka pusersi tuskanhien hänen otsalleen; minä näin kuinka hän taisteli itsensä kanssa, tottelisiko minua vai ei. Oli merkillinen sallimus, että hän leiriin saavuttuaan tapasi juuri minut, mutta minä olen nähnyt monet kerrat, kuinka ihmeellisesti ihmisten laskut menevät myttyyn jostakin aivan aavistamattomasta syystä. Paremmin ei tosin voi joku suunnitelma olla tehty kuin se, joka tässä oli kysymyksessä, ja jos leopardien vartia olisi tavannut jonkun muun kuin minun, niin epäilemättä olisi hän ilman vaikeuksia päässyt sen luo, jonka luo pyrki. Mikä hänen askeleensa johti juuri minun luokseni, sitä on yhtä vaikea sanoa kuin on helppo ymmärtää, kuka hänen silmiensä antoi ensin sattua minuun, kun hän lähestyi leiriä. Minä näin siinä merkin, että kaikkivaltias valvoi Ruotsin kuninkaan yllä ja silmäili siunaten Ruotsin maata ja minua, köyhää miestä, joka tahdoin tehdä niin paljon, mutta itse asiassa voin niin vähän.
Kuinka hän nyt itsekseen lienee miettinytkään, niin oli hän lopulta antamaisillaan minulle kirjeen, kun Lauri herra tuli käyden ja suuntasi askeleensa minun luokseni.
"Kirje ratsumestarille", sanoin minä, kun hän oli ehtinyt aivan luo, ja hän ymmärsi täydellisesti tarkotuksen.
"Leopardien välityksellä?" kysyi hän ja käänsi katseensa minusta nuorukaiseen.
Kun hänen terävä katseensa oli ikäänkuin lukenut ajatukset leopardien vartian sielun syvyydestä, kääntyi hän minuun ja kysyi ruotsiksi:
"Minusta näyttää paremmalta antaa nuorukaisen itsensä jättää kirje omistajalleen. Laitamme niin, että se tapahtuu todistajain ollessa läsnä. Tiedän kyllä, missä hän nyt on; herra Johan Banér ei ole kaukana, ja herra Lennart Torstensson oli kiintynyt keskusteluun hänen kanssansa. Seuratkoon poika siis meitä."
Ja silleen se sai jäädä; kulimme eri rykmenttien ohitse muutamain pöytäin luo, jotka seisoivat parin tuuhean vaahteran juurella. Täällä istui ratsumestari ja muutamia upseereja. Hieman loitommalla seisoivat Johan Banér ja Lennart Torstensson.
Me suuntasimme kulkumme viimeksi mainitun luo, mutta kulimme italialaisen ohitse, niin että hän voi nähdä kirjeentuojan, jonka käteen minä tartuin. Minä tunsin, kuinka hän vapisi, ja kun me kulimme ratsumestarin ohitse, ei hän rohennut nostaa maasta katsettaan.