Tämä oli, kuten olimme laskeneetkin, tuskin saanut Anselmon näkyviinsä, ennenkuin hän seurasi tätä tarkkaavaisuudella, jota hän ei voinut salata, ja kun hän näki meidän kulkevan ohitse nousi hän, sanoi parisen sanaa tovereilleen ja seurasi hiljakseen perästämme.
Lauri herra ei ollut huomaavinaan mitään, vaan näytti kulkevan omissa ajatuksissaan; mutta saavuttuamme aivan herra Johan Banérin kohdalle, pysähtyi hän ja katsoi ylös, sanoen ikäänkuin ohimennen:
"Huomisaamuna lähtee pikalähetti neuvoston luo."
Herra Johan, joka ei oikein kuullut, mitä lausuttiin, astui askeleen eteenpäin, ja herra Lennart seurasi. Samassa kääntyi Lauri herra ympäri ja näki ikäänkuin sattumalta ratsumestarin, joka oli pysähtynyt hieman loitommaksi ja katsoi alaspäin rannalle, missä pommerilaiset herrat juuri menivät pois kuninkaan luota palatakseen Stettiniin saamansa vastauksen kera.
"Kas tuolla seisoo itse ratsumestari, jota etsimme", huudahti Lauri herra ja mainitsi hänen nimensä viitaten häntä luoksensa. Ja ratsumestari lähestyi, ei kuitenkaan läheskään niin luontevan liukkaasti kuin hänen oli tapana.
"Herra ratsumestari", sanoi Lauri herra, "täällä on kirje teille."
Anselmo vapisi kuin haavanlehti ja ratsumestari oli kalmankalpea; mutta katseessa, jonka hän suuntasi poloiseen leopardien vartiaan, loisti kuluttava tuli, oikea hornan liekki. Herra Johan ja herra Lennart katsoivat kysyvästi ja kummissaan sihteeriin, joka näytti tekevän yksinkertaisimman asian maailmassa valtiovaaralliseksi.
Kun keskustelu kävi saksaksi, ymmärsi Anselmo kaiken mitä puhuttiin, ja minun viittauksestani ojensi hän kirjeen, ja ratsumestari otti sen ja aikoi pistää taskuunsa, ensin tarkastettuaan päällekirjotusta.
"Aivan oikein", sanoi hän suurella maltilla, "se on tosiaankin minulle.
Mistä olet saanut sen, ystäväni?"
"Wollinissa!" vastasi Anselmo sellaisella äänellä kuin kieli olisi tarttunut hänen kurkkulakeensa.