"Hyvä, hyvä!" jatkoi ratsumestari. "Jos tahdot seurata minua, niin lähetän kirjeen vastaan."
Jos asia olisi nyt ollut muissa käsissä, ja jollen olisi nähnyt näiden kirjeiden salaista piilopaikkaa, niin olisin itsekin antanut asian mennä menoaan, ja ratsumestari olisi mennyt kirjeineen ja lähettänyt vastauksensa leopardien vartian mukana. Mutta nyt puutuin minä tai oikeammin Lauri herra, joka minulta oli saanut tietää asianlaidan, väliin parilla sanalla, jotka tuokioksi saivat italialaisen pois suunniltaan.
"Sananen ensin", sanoi hän. "Kaikki olisi nyt hyvin, mutta teidän täytyy ensin selittää kirjeenvaihtonne salaperäisyys."
"Salaperäisyys?" puuskahti italialainen loukatun viattomuuden äänensävyllä.
"Niin", jatkoi Lauri herra, "teidän täytyy myöntää, että näyttää hieman kummalliselta, kun joku valitsee kaksi leopardia kirjeiden vartiaksi ja suojelijaksi, niin meneväin kuin tulevainkin… Pyydän sentähden teitä näiden herrojen kuullen selittämään, kuinka tämän laita on, muussa tapauksessa täytyy minun kuninkaan nimessä pyytää teitä jättämään kirje minulle."
Italialainen seisoi kuin ukkosen lyömänä, mutta hän suoriutui tavalla, jota ei Lauri herra enkä minä voinut aavistaakaan. Hän olisi voinut kysyä, kuinka Lauri herra oli saanut tietoonsa hänen salaisuutensa, mutta sitä ei hän tehnyt, vaan hän menetteli toisin, ja juuri siten, että sen ennen kaikkea täytyi miellyttää jaloja mieliä, sellaisia kuin herra Johan Banérin ja herra Lennartin.
"Tahdon avomielisesti vastata kysymykseenne", sanoi hän. "Minulla on suojeltavana salaisuus, jonka säilyttämisestä riippuu koko elämäni onni. Tämä kirje", ja hän vei sen huulilleen ja suuteli sitä, "tämä kirje on kihlatultani, mutta jos joku saisi tietää, että hän kirjottaa minulle tai minä hänelle, niin olisi hän hukassa, ja te ette tiedä, te, jotka tulette kylmästä pohjolasta, mitä merkitsee olla jesuiittain urkinnan esineenä. En luule koskaan voivani kyllin varmasti piilottaa niitä kirjeitä, jotka tulevat häneltä minulle ja menevät minulta hänelle. Sanon tämän teille, koska näen teissä aatelismiehiä, jotka eivät tahtone loukata minua syvemmin kuin jo lausutut epäilykset ovat loukanneet…"
Hän katkaisi puheensa, jolloin kyyneleet, loukatun kunnian kyyneleet, kihosivat hänen silmiinsä. Sen jälkeen jatkoi hän kääntyen Johan Banériin ja ojentaen kirjeen häntä kohden:
"Jos haluatte sitä", sanoi hän, "niin olen valmis teidän läsnäollessanne avaamaan ja lukemaan tämän kirjeen."
Koko hänen olennossaan oli niin jalon avomielisyyden leima, että itse
Lauri herra ja minäkin luulimme hetkiseksi, että olimme pettyneet.