Ja kun näin oli meidänkin laitamme, kuinka ei silloin olisi näitä ylhäisiä herroja, jotka kumpikin olivat itse ritarillinen avomielisyys ilmielävänä, kuinka ei silloin olisi heitä miellyttänyt tämä kieli, nämä katseet ja syvintä tuskaa ilmaisevat kasvojen ilmeet, varsinkin kun heihin syvästi vaikutti se into, jolla he olivat miehen nähneet huolehtivan kuninkaan menestyksestä ja jolla hän oli voittanut itse kuninkaankin suosion?
He ojensivat molemmat kätensä ratsumestarille, joka sai poistua kirjeineen.
Minä sanoin Lauri herralle, kun erosimme ja minä olin saanut aikaa oikein miettiä kaikkea:
"Vielä kerran tahdon käydä leopardien luona!"
Tapahtumain myöhemmän kehittymisen tahdon kertoa seuraavassa.
14.
Quint von der Bruce.
Miehistön nousu laivaan kävi illalla hyvin. Kuningas oli innoissaan ja oli mukana kaikkialla, sillä se nyt kerran oli ominaista hänen luonteelleen, että kuinka suuresti hän luottikin miehiinsä, niin luotti hän kuitenkin enimmän itseensä. Verrattomalla tarkkuudella piti hän silmällä kaikkea ollakseen varma, että kaikki oli kuten sen piti olla, kun jotakin tärkeää oli suoritettava. Se näyttäytyi jo noustessa yöllä maihin Usedomissa, jolloin hän hyppeli teljolta teljolle purressa, jonka oli hänet vietävä laivasta maihin. Muutamassa toisessa venheessä oli jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja kun hän silloin juoksi keulavantaalle paremmin nähdäkseen, astui hän harhaan ja kolautti sääriluutaan niin pahasti, että ihoon tuli naarmu. Oli suuri onni, ettei hän loukkautunut pahemmin keskellä kesähellettä ja ankarimman työn aikana. Kuningasta ympäröivät herrat pelkäsivät pahinta.[6]
Monet kerrat onnettomuus oli kuningasta yhtä lähellä; mutta kun joku uskalsi muistuttaa kuningasta, että hänen olisi pidettävä varansa ja muistettava, kuinka paljo riippui hänen elämästään, oli hänellä tapana sanoa: "En voi sitä auttaa, sillä luonteeni on sellainen; en voi uskoa hyvin tehdyksi mitään, mitä en ole itse nähnyt!" — Kaikki kävi kuitenkin tällä kertaa onnellisesti ja hyvin.
Suotuisalla tuulella purjehdimme suuren Haffin ylitse ja nousimme maihin Oderburgin luona, muutaman vanhan linnan, joka sijaitsi tykinkantaman päässä Stettinistä. En tahdo viivytellä kertomalla, kuinka vanha herttua Bogislaus, jonka lopulta täytyi itsensä ajaa vaunuillaan kuningasta vastaan, pakotettiin avaamaan porttinsa ja kuinka hänen urhoollinen everstinsä, joka ensin suututti kuningasta lähettämällä rummuttajan neuvotteluun, itse meni kuninkaan palvelukseen. Merkillistä on sentään, kuinka ihminen väliin toimii omaa hyväänsä vastaan.