Kun katsoin vanhaa herttuaa, kuinka hän puhkui ja huokaili ja rimpuili vastaan, kun kuningas tahtoi hänen omaksi parhaakseen miehittää hänen pääkaupunkinsa, niin oli se minusta kuin koettaisi auttaa lintua, joka on eksynyt johonkin huoneeseen ja levottomasti räpyttelee siipiään vasten seiniä ja kattoa, jopa ikkunaakin, mutta ei millään neuvoin osaa mennä ulos ja käy vain levottomammaksi jos sitä koettaa auttaa. "Tunteeko teidän majesteettinne myös keisarin vastustamattoman voiman?" kysyi herttua lopuksi.
"Kyllä", vastasi autuas kuningas, "minä tunnen sen, mutta myöskin sen, että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hylkää oikeaa asiaa!"
"Nun, in Gottes Namen!" sanoi silloin vanha mies syvästi huoaten, joka minun korvissani muistutti linnun siipien räpytystä, kun sen on onnistunut saamaan kiinni ja päästää ulos avoimesta ikkunasta.
Mutta kaikki tuo, kuinka marssimme kaupunkiin — se miehitettiin uplantilaisilla, länsigööteillä ja kuninkaan henkivartiaväellä — kuinka leirin suojaksi luotiin valleja ja hautoja kaupungin ja Oderburgin välille ja kuinka linnassa juhlittiin — kaikki tuo on nyt joka miehelle tuttua. Mutta niin ei ole se, kuinka kävi italialaiselle ratsumestarille.
Kului viikkokausi huomaamattani hänestä mitään epäiltävää, vaikkakin seurasin häntä sellaisella tarkkaavaisuudella, että minun olisi pitänyt kyllä keksiä, jos olisi ollut mitään keksittävää. Hän oli iloinen, laski leikkiä ja joi vertaistensa kanssa ja näytti ottavan maailman keveältä kannalta. Mitään sellaista tavatonta ja silmiin pistävää intoa kuninkaan palveluksessa, että itse kuningaskin saattoi hairahtua, sitä en enää nähnyt.
Wolliniin en onnistunut pääsemään, ja kuta enemmän päiviä kului, sitä hyödyttömämpänä aloin sitä pitääkin, kun tunnettu piilopaikka ei tietysti ole enää mikään piilopaikka, niin että olisin turhaan sieltä etsinyt kirjeitä. Mutta levottomuuteni ei siltä hälvennyt, vaan lisääntyi lisääntymistään, erittäinkin kun ymmärsin, että jos petos oli todellakin tekeillä, niin toimivat petturit nyt vielä paljon salaperäisemmin.
Heittelehtäessäni näiden molempien äärimäisyyksien välillä — toisella puolen ilkeä viekkaus, joka kulki niin syviä ja salaisia teitä, että se uhmaili paljastuksen mahdollisuuttakin vastaan, toisella puolen mahdollisuus, että italialainen ratsumestari tosiaankin oli puhunut totta herroille Usedomissa — oli minulle vihdoin jonkunlainen valon vilahdus pimeydessä se ajatus, että mies saattoi olla pelkästään välikappale. Häntä vastaan puhui enää ainoastaan hänen hiivintänsä puiden välissä Burglowan luona ja hänen huima ratsastuksensa ja äkillinen pysähdyksensä, kun hän näki suuren seurueen; kaiken muun saattoi selittää sillä tavoin kuin hän itse ja leopardien vartia olivat yhtäpitävästi selittäneet. Siinä oli kaikessa tapauksessa jotakin alla, joka ei sietänyt päivän valoa ja joka piti minua edelleen siinä uskossa, että jotakin kuitenkin oli tekeillä, vaikkakin minä, kun ajattelin kaikkia seikkoja toistensa yhteydessä, jäin siihen vakuutukseen, että minulla tässä oli ainoastaan alempi välikappale eikä se, jolla oli petoksen johtolangat käsissään.
Tätä käsitystäni vahvisti Lauri herra, joka oli samoin kuin minäkin vakuutettu, että jotakin oli tekeillä, kun vain löytäisi langat käsiinsä.
"Varmaa on", sanoi hän, "ettei se kala, joka pyristeleksen pinnalla, ole yhtä vaarallinen kuin se, joka ui pohjalla."
Hän odotti joka päivä kirjettä ystävältään valtiokanslerin luona, ja epäilemättä sisältäisi se valaistusta asiaan. Mutta hän kehotti minua, vaikkei sitä tosin tarvittu, etten väsyisi etsinnässäni, samoin kuin hänkin puolestaan tahtoi pitää silmänsä ja korvansa auki.