"Everstiluutnantti Quint?" kysyin minä.
"Quint!" vastasi Lauri herra ja nyökkäsi vakuuttavasti päätään.
Niin, hän oli ainoa, kehen epäluulot saattoivat kohdistua. Hän oli ulkonaisesti yhtä pehmeä ja notkea kuin ratsumestarikin, mutta hänen katseensa oli tyynempi ja syvempi. Häntä ei voinut koskaan nähdä ajattelematta, että hänen mielessään liikkui jotakin suurisuuntaista, vaikkei voinut sanoa, oliko tarkotus paha vai hyvä. Hän oli everstiluutnanttina hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin rykmentissä, ja tämä osotti hänelle suurta suosiota. Hänen rouvansa, joka oli hänen mukanaan, oli kerrassaan mainio nainen ja asui eräässä talossa, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa lähellä muuria ja samoin Oderia, jonka muuan haara juoksee tämän kaupungin lävitse.
Tähän mieheen ja tähän taloon, joka näytti olevan niin hyvin valittu salaisen yhteyden pitämiseen vihollisen kanssa, suuntasin minä nyt koko tarkkaavaisuuteni, milloin vain sain siihen aikaa palveluksestani, ja voin hyvin sanoa, että vietin joka yön pimeimmät hetket tämän talon läheisyydessä, niin että everstiluutnantti, jos hän olisi huomannut minut, olisi voinut saada minusta omituisia ajatuksia, aivan kuin minä olisin kulkenut kosiskelijan polkuja.
Eräänä yönä, kun oli mitä pimein, seisoin muutaman talon nurkalla, josta minulla oli esteetön näköala niin hyvin taloon, jossa everstiluutnantti asui, kuin myös virralle, kun äkkiä kuulin ikäänkuin aironvetäisyn, mutta en mitään enempää. Virta solisi rantojensa välissä, ja ympärillä oli kaikki hiljaista. Äänen oli kenties aikaansaanut joku virrassa uiskenteleva pölkky, jota vasten aalto oli loiskahtanut.
Menin kuitenkin hiljaa aivan virran partaalle, mutta en voinut pimeässä nähdä mitään. Tosin olin kuulevinani, ikäänkuin minusta jonkun matkaa vasemmalle työntyisi vene aivan hiljaa rantaa vasten. Tuumin itsekseni, että luulottelu voi saada aikaan kummallisia asioita, ja olin vetäytymäisilläni takaisin tähystyspaikkaani. Jos olin kuullut oikein, olisi veneen täytynyt tulla etelästä päin, siis vihollisten taholta, ja sehän oli sula mahdottomuus.
Mutta juuri silloin näin kahden varjon tulevan rannalta ylöspäin, ja minä heittäysin salaman nopeudella maahan, mikäli mahdollista välttääkseni joutumista ilmi, kuten ilmeisesti olisi tapahtunut, kun olin aivan avoimella paikalla.
Molemmat varjot kulkivat muutamia askelia eteenpäin, mutta sitten pysähtyivät ne yhtäkkiä. Ryhdistä ja käynnistä päättäen olin toisen heistä tuntevinani italialaiseksi ratsumestariksi, ja silloin oli minusta itsestään selvää, että toinen oli leopardien vartia.
Minusta näytti, ikäänkuin ratsumestari tai se varjo, jota pidin hänenä, olisi äkkiä huomannut seuralaisensa joksikin toiseksi kuin hän tämän oli odottanut olevan. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen, vetäisi tämän lähemmäksi ja kumartui eteenpäin ikäänkuin paremmin nähdäkseen, ja sitten levitti hän käsivartensa ja sulki toisen varjon syliinsä.
Nyt valkeni asia minulle.