"Parisen heistä", sai herra Lauri Grubbe taasen sanoiksi, "parisen heistä olemme luullakseni keksineet molemmissa italialaisissa, ja se pitää varmaan paikkansa, että Quinti, everstiluutnantti, on pää ja ratsumestari ainoastaan käsivarsi."
"Ja mitä teidän mielestänne on meidän nyt tehtävä", kysyin minä innokkaasti, Lauri herran vielä kerran silmäillessä kirjettä.
Hän hypähti nopeasti pystyyn ja vastasi sellaisella äänensävyllä, että siitä huomasi hänen varmasti pitävän parhaana juuri sitä mitä hän sanoi.
"Meidän on mentävä hänen majesteettinsa luo, sinun ja minun, ja vieläpä heti paikalla."
"Ja vietävä kirje?" kysyin minä.
"Ei, mutta sinun ilmotuksesi!" vastasi hän. "Everstiluutnanttiin ei voida vielä käydä käsiksi, mutta ratsumestari täytyy heti kohta asettaa oikeuden eteen. On tärkeää, ettei hukata hetkeäkään."
Lauri herra lausui minun omat ajatukseni, ja hetken kuluttua olimme tiellä kuninkaan luo.
Hänkin oli jo ylhäällä, ja ilman vaikeuksia pääsimme hänen luoksensa.
Lauri herra johti puhetta ja kertoi alusta alkaen, mitä havaintoja olimme tehneet ja kuinka italialaisen hommat olivat tulleet ilmi.
Kuningas kuunteli häntä tyynesti, ja hänen kasvoillaan kuvastuivat ne tunteet, jotka kirjurin sanat olivat hänen mielessään herättäneet. Minulla ei ole sanoja niitä kuvaillakseni. Hänen kasvonsa ilmaisivat suuttumusta, mutta myös halveksimista ja suruakin; mutta hän oli niin tyyni, hänen ympärillään vallitsi sama juhlallinen tunnelma kuin temppelikuorissa. Minut valtasivat samat tunteet kuin Upsalan tuomiokirkossa seistessäni hänen isoisänsä, vanhan Kustaa kuninkaan haudalla.