Mitään sellaista en sitä vastoin tuntenut nähdessäni toista, jonka nimi oli Rosaura ja joka oli ratsumestarin kihlattu, sama, joka souti pitkin Oderia keskellä yötä ja minun nähteni kohtasi rakastettunsa. Hän oli nainen, joka näytti painiskelevan kohtalon kanssa, taistelevan elämästä ja kuolemasta ja ennemmin ihastuksella vuodattavan viimeisen veripisaransakin kuin joutuvan häviölle.
Minä en päästänyt häntä näkyvistäni, vaikkakin puhelin toisen kanssa, jonka nimi oli Isabella.
Vihdoin kuului askeleita viereisestä huoneesta. Molemmat näyttivät jo askelten kaiusta tuntevan kuka tulija oli. Rouva Isabella istui liikahtamatta. Rosaura lähestyi ovea, ja minä näin, kuinka hän pani sormen huulilleen everstiluutnantin astuessa sisään.
Tämän silmät suurenivat, kun hän näki minut, ja hän heitti terävän katseen vaimoonsa. Mutta ikäänkuin hän ei olisi ollut tietävinään minun läsnäolostani, sanoi hän viimeksi mainitulle:
"Olen kiinnittänyt hänen majesteettinsa huomiota siihen, että on välttämätöntä lähettää tiedustelemaan etelään päin. Olen saanut ottaa vastaan hänen majesteettinsa kiitokset innostani, ja hän on suostunut siihen, että saan itse ottaa osaa tähän retkeen."
"Jätät siis meidät?" kysyi rouva Isabella ja katsoi levottomasti mieheensä.
"Niin, jätän teidät, mutta toivon pian olevani luonanne jälleen."
"Voittajana!" lisäsi Rosaura, ja hänen silmänsä loistivat.
"Voittajana!" lisäsi everstiluutnantti ja poistui.
Minäkin riensin matkoihini. Olin varma siitä, että halpamainen suunnitelma tulisi nyt tavalla tai toisella toteutettavaksi, ja paloin halusta ja levottomuudesta, kuinka voisin tehdä laskut tyhjäksi.