Kulkiessani eteenpäin katua, joka vei leiriin, kohtasin ratsumestari Platowin, joka neljänkymmenen valitun ratsumiehen kera lasketti kaupungin eteläistä reunaa kohden. Epäilemättä tulisi everstiluutnantti siellä yhtymään tähän joukkoon. Hän oli muka paremmin kotiutunut maahan ja tunsi tiet.
Hänen menettelytapansa on muuten helppo käsittää. Hän aavisti pahaa ratsumestarin vangitsemisen johdosta eikä nähnyt mitään parempaa tapaa suojella itseään ja esiintyä velvollisuuksilleen uskollisena kuin ilmaista itse kuninkaalle vähän siitä vaarasta, joka uhkasi.
Itse asiassa oli hänellä kuitenkin toinen syy, jota kaikista vähimmän saatoin aavistaa. Hän ei nimittäin tullut koskaan takaisin.
Kun von Platow ja hänen ratsumiehensä olivat ratsastaneet puolentoista peninkulman paikoille, tuli vihollinen heidän näkyviinsä. Everstiluutnantti käski silloin ratsumiehiään vetääntymään takaisin, ja ratsumestari, joka ei katsonut uskaltavansa käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, noudatti everstiluutnantin esimerkkiä. Mutta tämä ratsasti itse kappaleen pitemmälle eteenpäin ja katosi muutaman mäen taakse. Kuitenkin pysähtyi ratsumestari ainoastaan tuokion, jonka jälkeen hän ratsasti eteenpäin ratsumiehineen. Muutamia laukauksia vaihdettiin, kuitenkaan ei ollut puhumista mistään oikeasta taistelusta. Mutta everstiluutnantti joutui vihollisten käsiin. Niin sanottiin, kun Platow palasi, ja jokainen uskoi ratsumiesten lausuntoja ja säälitteli onnetonta, jota viholliset epäilemättä kohtelisivat karkurina, koska hän oli ennen palvellut keisarillisten joukossa hänkin.
Ne, jotka tiesivät hieman enemmän ja näkivät hieman pitemmälle kuin aivan jalkojensa eteen, he ymmärsivät kyllä, kuinka asian oikea laita oli ja ettei everstiluutnantilla itse asiassa ollut mitään pelättävää. Pelko, että joutuisi ilmi, hänet ajoi antautumaan vihollisen käsiin. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungista käyttämättä tätä tilaisuutta hyväkseen, mutta hänelle oli tärkeää, ettei häntä pidettäisi petturina. Se selvisi siitä, mitä tapahtui toisena yönä tämän jälkeen.
Erään käynnin johdosta, jonka seuraavana päivänä tein everstiluutnantin asuintaloon, seurasin kaksinkertaisella valppaudella kaikkea, mitä tapahtui tässä talossa tai sen naapuristossa tätä käyntiä seuraavan yön kuluessa.
Tapasin molemmat naiset jokseenkin samanlaisina kuin edellisenä aamuna. Rouva Isabella oli vaipunut suruun ja kyyneliin, Rosaura seisoi suorana ja jäykkänä ja näytti ikäänkuin vaativan vaaraa kaksintaisteluun. Toimitin asiani sanomalla, että kuningas koettaisi kyllä pian lunastaa everstiluutnantin vapaaksi.
"Kiitos, kiitos", sanoi rouva Isabella. "Hänen majesteettinsa on sulaa hyvyyttä ja armoa ja", sitten huokasi hän taas ja lisäsi matalammalla äänellä, ikäänkuin olisi oikeastaan tahtonut sanoa tämän itsekseen, "voittajana ei hän tullut takaisin, vaikka hän uskoi niin lujasti."
Silloin leimahtivat Rosauran silmät ja hän heitti taaksepäin ylpeän päänsä ja sanoi italiaksi jotakin, mistä minä en ymmärtänyt muuta kuin sanan "vittoria" — voitto. Mutta hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä puhui enemmän kuin hänen sanansa. Näytti siltä, kuin hän olisi sanonut: "Hän tulee kyllä voittajana!" Ainakin valtasi minun mieleni yhtäkkiä ajatus, että everstiluutnantin pako oli yhteydessä Stettinin äkkiyllätyksen kanssa.
Minä säilytin kuitenkin koko tyyneyteni ja sanoin ainoastaan: