"Voitto on samoin kuin kaikki muukin Jumalan kädessä!"
Tuo pieni sana "vittoria" kaikui sitten koko päivän korvissani eikä antanut minulle mitään rauhaa. Mietiskeltyäni moneen kertaan sen kaikki mahdolliset ja mahdottomat merkitykset päätin lopulta, etten jättäisi everstiluutnantin asuntoa sinä yönä näkyvistäni, olinpa vielä järjestänyt niinkin, että sain silmänräpäyksessä lähetetyksi sanan leiriin ja kuninkaalle sekä kreivi Niilo Brahelle, joka rykmenttinsä kera majaili kaupungissa.
Tähystyspaikaksi olin valinnut saman kulman kuin ennenkin, koska sieltä voin nähdä niin talon etupuolen kuin senkin puolen, missä takaportti oli, ja tarkimmankaan etsinnän jälkeen en ollut voinut löytää mitään muuta uloskäytävää kuin nämä kaksi.
Mutta yön tunnit kuluivat yksi toisensa jälkeen, enkä minä huomannut vähintäkään, joka olisi tuntunut epäilyttävältä. Kaikki oli hiljaista suuressa kaupungissa, ja minä kuulin Oderin solisevan rantojensa välissä samoin kuin sinä yönä, jona Rosaura nousi maihin ja seurasi ratsumestaria everstiluutnantin asuintaloon.
Vihdoin löi kello kaksitoista, ja minä aloin uskoa, ettei sinä yönä tulisi mitään tapahtumaan siitä, mitä odotin, kun äkkiä sain kuulla kitisevän äänen, kuten avainta pistettäessä lukkoon. Kohta tämän jälkeen näin pienen takaportin aukeavan ja naisolennon hiipivän kadulle.
Se oli Rosaura. Yö ei ollut niin pimeä, etten aivan hyvin olisi voinut häntä tuntea. Hän katseli varovasti ympärilleen ja lähti sen jälkeen katua alaspäin kulkien aivan talorivin seinänviertä myöten. Minä seurasin häntä varovasti seinänvierustaa myöten toisella puolen katua, silmät terävästi tähdättyinä häneen.
Hän kääntyi kulkemaan kaupungin muurin vartta pitkin, yhä edelleen hiipien yhtä varovasti. Eräällä paikalla, missä tällä kertaa ei ollut vahteja, nousi hän muurille.
Kaikessa tässä, joka tuntui minusta kummalliselta, en oikeastaan nähnyt mitään vaaraa, mutta se vahvisti minun luuloani, että vihollisten taholta olisi jokin hyökkäys odotettavissa.
Hän pysähtyi ja katseli edessään aukenevalle tienoolle, pani kätensä kulmilleen paremmin nähdäkseen, taivutti päänsä eteenpäin ja kuunteli, ja tämän uudisti hän vähänväliä. Vihdoin kyyristyi hän ja puuhaili jotakin, mitä en voinut nähdä sinne, missä seisoin.
Ei kuitenkaan kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan, ja nyt näin että hän oli sitonut suuren veripunaisen liinan suulleen. Se oli ilmeisesti merkki viholliselle, missä sopivin hyökkäyskohta oli, ja tässä olikin paras sellainen. Nyt en pitkään vitkastellut ennenkuin tartuin hänen käteensä ja repäisin pois liinan.