Hän koetti tempautua vapaaksi, mutta minä pitelin häntä kiinni. Silloin sieppasi hän käsiinsä tikarin ja tavotti minua lyödäkseen. Hän oli nainen, jolle harvat pystyivät pontevuudessa ja notkeudessa vertoja vetämään. En kai ole eläessäni ottanut naista syliini muulloin kuin tämän kerran, ja käsivarressani on vielä hänen tikarinsa kären jälki.
Alkoi jo valeta, niin että saattoi nähdä jokaisen esineen. Silloin päästi Rosaura huudon, kimakan ja vihlaisevan, niin että sen täytyi kuulua sangen kauas, ja hän kävi yhtäkkiä aivan säveäksi, joten tempasin helposti häneltä aseen ja heitin sen muurille.
Mutta samassa näin mäen rinteeltä jokseenkin läheltä rivin loistavia kypäriä. Sieltä oli vihollinen tulossa. Siinä oli selitys hänen "vittoriaansa". Ja jolleivät kuninkaan vahdit olisi olleet niin valppaita kuin ne olivat, olisi siitä helposti saattanut koitua vittoria.
Tällä hetkellä näytti asema synkältä, ja minä olin vähällä paiskata kauniin petturinaisen mäsäksi voidakseni nostaa hälytyksen. Vihollinen läheni huimaa vauhtia, minä en tahtonut jättää vaarallista ja päättäväistä vankia, eikä häntä ollut niin helppo saada alas muurilta.
Hänen kimakka huutonsa, jolla hän oli tahtonut viholliselle opastaa tietä, kun minä repäisin pois liinan, sai kuitenkin aikaan myös sen, että muurin puolustajatkin riensivät paikoilleen.
Hovimarsalkka oli ensimäisten joukossa, jotka tulivat paikalle. Hän huomasi ja tunsi minut ja käski muutaman soturinsa rientää paikalle ja ottaa vankini huostaansa. Sen jälkeen käski hän avata kaupungin portit ja syöksyä vihollista vastaan. Käskettyäni viedä Rosauran everstiluutnantti Quintin asuntoon pääsin minä vapaammin hengittämään ja olin aikeissa lähettää yksityiset viestinviejäni liikkeeseen. Mutta sitä ei tarvittu, sillä vihollinen ei ollut sen vahvempi kuin että saapuvilla olevat puolustajat saattoivat siitä selvitä. Minä paloin halusta syöksyä taistelun temmellykseen, mutta kun minulla ei ollut kuninkaan lupaa, täytyi minun pysyä toimetonna katselijana.
Tämän laita oli kuitenkin samoin kuin monen muunkin, mikä kiihdyttää ihmissydäntä; kun se on ohitse, on kuin sitä ei olisi ollutkaan. Taistelu oli tulinen, mutta lyhyt. Meidän mieshukkamme oli vähäinen. Vihollinen lyötiin tykkänään takaisin, ja aivan toiset kuin ne, joita se alkuaan koski, saivat kärsiä seuraukset italialaisen everstiluutnantin ylpeästä suunnitelmasta vallata Stettin autuaalta kuninkaalta. Sen saivat tehdä poloiset asukkaat ympäröivissä kylissä. Sillä tuskin oli vihollinen lyöty pakosalle, ennenkuin saatiin nähdä savupatsasten nousevan ylös taivasta kohden. Se oli muka kosto pettymyksen johdosta. Niin tekee koirakin saatuaan selkäänsä. Se puree keppiä eikä kättä, joka lyö.
Tämä koskee jotakin muutakin. Näin oli myös sen kauniin naisen laita, joka innoissaan sen puolesta, mitä piti oikeana ja hyvänä, painiskeli minun kanssani ja teki minuun haavan, joka pakotti minut jonkun aikaa kulkemaan käsivarsi siteessä.
Rosaura oli, siitä ei ole epäilystäkään, paras, jaloin ja ritarillisin kaikista niistä, jotka täällä olivat liittyneet yhteen vääntääkseen autuaan kuninkaan voittovaunujen pyörän taaksepäin. Mutta hän meni kuolemaan, kun sen sijaan toiset, huonommat, ne, jotka olivat tahtoneet käyttää hänen innostustaan keinona toteuttaakseen suunnitelmiaan, kävivät vapaina ja elivät vapaina… niin, vapaina, jollei ota lukuun sitä häpeää, joka seurasi heitä läpi elämän.
En tiedä, kuinka se kävi, mutta hänen onnistui riistäytyä vapaaksi, kun häntä vietiin pois muurilta, ja ennenkuin kukaan aavistikaan tai osasi ajatella mitään sellaista, nähtiin hänen syöksyvän ulos kaupungin portista ja eteenpäin taistelun temmellykseen.