Stettinissä sattui eräs tapaus, joka on elävästi painunut mieleeni.
Mutta tahdon kertoa järjestään.
Vuonna 1628 laitettiin häitä Tidössä. Valtiokanslerin tytär neiti Kristina — sanon neiti, koska korkeain herrain tyttäriä tähän aikaan sanotaan neideiksi, mutta silloin ei puhuteltu neideiksi ketään muita kuin kuninkaan ja Sture-suvun tyttäriä ja mahdollisesti niitä, jotka olivat lähemmissä sukulaisuussuhteissa kuninkaallisen huoneen kanssa, — neiti Kristina siis, valtiokanslerin vanhin tytär, oli vietävä vihille, ja sulhanen oli sotamarski, herra Kustaa Horn.
Hän oli jo korkealla kuninkaan suosiossa ja oli vakaannuttanut maineensa voittamalla puolalaisen sotapäällikkö Gonsefskin, jonka hän voitti sinä vuonna, jolloin olimme Wolmarin luona, ja teki siten kuninkaalle mahdolliseksi mennä suoraa tietä Preussiin eikä Liivinmaalle, kuten hän ensin aikoi keväällä lähtiessään retkelle. Lokakuun lopulla päätetyn kesäsotaretken jälkeen nousi kuningas laivaan Pillaussa ja lähti kotiin, ja silloin olin minäkin mukana.
Jouduin silloin olemaan läsnä neiti Kristinan häissä, vaikkakin saavuin kartanoon tuoden viestejä kuninkaalta ja kirjeitä valtiokanslerilta enkä siis kuulunut talonväkeen.
Myöhään illalla poikkesin suurelta maantieltä Tidöhön vievälle tielle. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja kultasi puiden latvat, jotka upeilivat kirjavassa väriloisteessaan. Metsien ylle oli ikäänkuin kudottu yhteen kaikenkarvaisia värejä ja varjoja, jotka odottivat ainoastaan myrskyä, joka repisi kaiken rikki ja sirottelisi kuin tomun ympäri maata. Lukemattomat olivat lehdet, eikä kuitenkaan yksi ollut samanlainen kuin toinen, aivan kuten on laita ihmistenkin, joille mikään ei käy samalla tavoin, paitsi alkua ja loppua, kuinka suuria he kilvotellevatkin ja kuinka upeillevat ja loistellevat hetkisen, ennenkuin kellastuneiden lehtien tavoin vaipuvat hiljaisuuteen.
En tiedä mistä se johtui, mutta mieleni kävi alakuloiseksi nähdessäni tätä syyskuvaa, vaikkapa parhaallaan ratsastinkin häihin. Lopulta pudistauduin irti unelmistani ja sanoin itsekseni: pitäisipä sinulla toki olla parempi ymmärrys, sinulla, joka olet ollut mukana niin monessa verileikissä ja itse katkaissut niin monta elonsäiettä tuollaisesta ihmislehdestä; sinulla täytyisi olla parempi ymmärrys kuin että annat ajatustesi haihatella päin kuloa ja metsää! Ja niin tulin ajatelleeksi kuningasta, jonka puolesta olin ollut ja tulisin vieläkin olemaan niin monessa verileikissä, mutta silloin tuli miltei vielä pahempaa. Sillä nyt aloin ajatella sitä päivää, jolloin hänetkin temmattaisiin kuten niin monet muut kansaltaan, voitoistaan ja kunniastaan.
Sellaisissa ajatuksissa — en voinut auttaa sitä, ne olivat nyt kerran saaneet minut valtaansa — saavuin kartanoon.
Muuan tallipoika, joka näki, että kuuluin kuninkaan väkeen, tuli ottamaan hevosen, jonka jälkeen minä menin ylös linnaan.
Juuri silloin näin nuorten neitseellisten kasvojen pilkistävän esiin parisen kukan välistä muutamain korkeain puiden takaa. Näin ne vain tuokion ajan, ne pilkistivät näkyviin ja katosivat yhtä nopeasti, mutta kauniit kasvot näin sitten koko yön edessäni. Silmissä oli syvimmän epätoivon ilme. Voin tuskin sanoa koskaan muulloin nähneeni niin surullisia kasvoja.
Ja kuitenkin olivat nämä morsiamen kasvot, jotka minä tunsin aivan hyvin.