Hän ei olisi voinut näyttää surullisemmalta, vaikka hän yhtäkkiä keskellä onnensa lämpimintä päiväpaistetta olisi tuntenut kuoleman pistoksen sydämessään. Ja niin kulkivat taasen ajatukseni edelleen samaa latuaan, nähden kuolemaa ja häviötä ympärinsä.
Silloin kohtasin itsensä sotamarskin, joka tuli toiselta taholta juuri lähetessäni linnanporttia.
"Sinäkö täällä?" kysyi hän ja pysähtyi kiinnittäen minuun tyynen, läpitunkevan katseensa.
Minä tervehdin ja mainitsin asiani. Silloin viittasi hän kädellään, että seuraisin häntä. Joukko häävieraita, sukulaisia ja ystäviä läheltä ja kaukaa, oli kokoontunut kartanoon, ja jokaista polkua suuressa puistossa ja metsässä ympärinsä polkivat silloin ylhäiset herrat ja rouvashenkilöt. Ne, jotka nyt tulivat sulhasen ympärille, seurasivat häntä linnaan, ja minä liityin heihin, vaikkakin tarpeeksi loitolla.
Morsianta en kuitenkaan nähnyt. Hän oli ilmeisesti mennyt toisaalle päin. Kaikki tyyni näytti minusta niin käsittämättömältä, että olin puolittain huolissani. Joko oli tapahtunut jokin onnettomuus tai tulisi tapahtumaan, se oli minusta aivan selvää, ja näkemäni surulliset kasvot olivat minusta kuin joku monista lehdistä, ja niiden piirteihin näytti olevan kirjotettu samaa kuin lehtienkin: sinä olet kedon kukkanen, joka varisee ja lakastuu.
Kulkiessani herrojen jälestä luin hiljaa rukouksen valtiokanslerin ja koko hänen huoneensa puolesta, sillä he olivat minulle rakkaita jo silloin, vaikkakin he sitten tulivat vielä rakkaammiksi. Ja niinpä olimmekin ylhäällä linnassa.
Täällä tuli hurskas rouva Åkentytär Bååt, valtiokanslerin emäntä ja morsiamen äiti, vävyään vastaan, sillä tämä oli lähettänyt muutaman palvelijan viemään hänelle sanan, että oli tullut kirjeitä ja viestejä hänen herraltaan ja mieheltään.
Hän oli vanhankansan rouva, esiintymiseltään ankara, mutta uskollinen ja harras sydämestään. Nyt oli hän oikein kaunis, kun sydämen lämpö sateli koko hänen kasvoistaan ja lisäsi hänen silmiensä loistetta. Hän teki minulle monia kysymyksiä miehestään, kuninkaasta ja muutamista tapauksista sotapaikoilla. Morsiamellekin oli kirjeitä, ja Anna rouva lähetti häntä hakemaan.
Me olimme eri huoneessa, jossa ei ollut saapuvilla ketään muita kuin Kustaa herra ja Anna rouva. Sitten sain jälleen nähdä nuo kasvot, jotka tekivät minuun niin syvän vaikutuksen.
Hän tuli. Hän oli iloinen ja nyökkäsi niin rakastavaisesti Kustaa herralle. Minä seisoin aivan ovensuussa, mutta olin kuitenkin näkevinäni, kuinka hymyn alle oli kyynel kätkettynä ja kuinka käsi, joka otti kirjeen vastaan, vapisi. Olisin sanonut, että tämän sai aikaan ilo, jollen olisi nähnyt näiden kasvojen äsken kukkien välissä puistossa suuntaavan taivasta kohden katseen, niin täynnään surua ja täynnään rukousta, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.