Kun hän luki kirjettä, valuivat kyynelet kirkkaina hänen poskiaan pitkin, ja nyt olivat ne aivan luonnolliset. Luoden Kustaa herraan niin puhtaan ja viattoman katseen kuin enkeli ikään ojensi hän tälle kirjeen ja painautui luottavasti häntä vasten. Kirjeen, jonka hän sai, olen sitten lukenut moneen kertaan ja muistan sen sanasta sanaan. Se kuului näin:
"Rakkahan tyttäreni! Korkein Jumala sinua ja rakasta miestäsi siunatkoon, armahtakoon ja varjelkoon! Minun ei tarvitse kirjottaa, kuinka mielelläni olisin halunnut olla viettämässä juhlapäiväänne, mutta isänmaan asiat eivät ole sitä sallineet. Tiedätte kuitenkin hyvin, että kannan isällistä sydäntä teitä kohtaan ja että joka päivä rukoilen, että siunaus täyttäisi kotinne, enkä epäile rukouksen kuulemista. — Rakas tyttäreni, astu rakkaudella ja nöyryydellä miehesi silmien eteen! Hänen sukunsa olkoon sinun! Älä käytä väärin sitä, että miehesi on sinulle hyvä, ja vältä kaikkea, jonka huomaat olevan hänelle epämieluista, tietäen että hänen suosiostaan lähinnä Jumalaa riippuu koko sinun menestyksesi. Jos täytät tämän, niin tiedän varmaan, että hänkin puolestaan osottaa sinulle sen rakkauden ja kunnian, joka sinulle tulee, ja että korkein Jumala teidän avioliittonne ilolla ja onnella siunaava on, kuten minä joka päivä ja uskollisesti rukoilen."
Kustaa herra ojensi kirjeen, luettuaan sen, Anna rouvalle, ja katsoi lämpimästi morsiameensa.
"Oletko aina hyvä minua kohtaan?" kysyi tämä, mutta silmät olivat kyyneliä täynnä.
Kustaa herra hymyili ja näytti niin läpeensä hyvältä ja rehelliseltä, vaikka hän oli kauniimpi silloin kuin myöhemmin pitkän vankeutensa jälkeen Saksassa. Mutta morsian jatkoi kyselyään:
"Annatko minulle anteeksi ja oletko hyvä minua kohtaan, vaikkapa tuottaisin sinulle suruakin, kun se vain tapahtuu vastoin tahtoani?"
Nyt tarttui sulhanen morsiamensa molempiin käsiin ja katsoi häntä silmiin.
"Sellaisen surun voimme kyllä kantaa, Kristina", sanoi hän, "sillä sen surun panee kannettavaksemme Herra etkä sinä!"
Ilon pilkahdus näyttäytyi neiti Kristinan silmissä, ja hän tahtoi ilmeisesti sanoa enemmän, kun Anna rouva lähestyi heitä, sulki heidät syliinsä ja sanoi lempeällä vakavuudella:
"Jumala siunatkoon teitä, lapset!"