Sitten ei morsiuspari sinä iltana enää puhunut enempää keskenään, sillä nyt seurasivat he Anna rouvaa vierassaliin.
Lähdettyäni huoneesta jouduin minä pitkään pylväskäytävään, jossa oli hyvin himmeä valaistus. Siellä oli tosin ikkuna ikkunan vieressä, ja pari lamppuakin riippui katossa, mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei sieltä tullut mitään valoa, eivätkä lamputkaan kyenneet hälventämään pimeyttä käytävästä.
En tiennyt silloin, että neideillä oli huoneensa linnan tällä puolella, mutta kulkiessani pylväskäytävää eteenpäin tuli muuan Anna rouvan palvelijattarista ja tervehti minua kuten vanha tuttu, jollainen hän olikin, sillä me tunsimme toisemme nuoruutemme päivistä lähtien, vaikka hän oli kymmenkunnan vuotta nuorempi kuin minä, — niin, nyt tuli hän ja puhutteli minua. Hänellä oli niin paljon kyseltävää herrastaan, valtiokanslerista, ja miehestään, joka oli mukana kaukana sodassa j.n.e. Seisoimme siinä kauan pakinoiden, kunnes hän nopeasti tarttui käteeni, samalla tehden toisella kädellään liikkeen, kuten tehdään jotakin odottamatonta tapahtuessa.
"Tuolla on neitien huone!" sanoi hän hyvin hiljaa ja puristi lujasti kättäni. "Pysy hiljaa, hiljaa, minä olen onneton, jos joku näkee, että minä vanha ihminen seison juttusilla jonkun miehen kanssa!"
Ja tämä ihmisrukka näytti tosiaankin kovin hätääntyneeltä. En voinut olla hymyilemättä hänelle.
Olimme melkein käytävän päässä lähellä ovea, joka vei portaille. Mutta takanamme toisessa päässä oli muuan ovi auennut; se oli neitien huoneen ovi, ja tämä seikka se oli häntä niin säikähdyttänyt. Minä tein kuitenkin hänelle mieliksi ja me seisoimme aivan hiljaa.
Avatun oven takaa pilkistivät muutamat kasvot näkyviin. En tuntenut niitä, ne olivat nuoret ja kauniit, mutta minä en pitänyt katseesta. No, se tekeekin yleensä vastenmielisen vaikutuksen minuun, kun näen jonkun noinikään heittävän väijyvän ja vakoilevan katseen ympärilleen. Ajattelen silloin aina, että on tekeillä jotakin, joka ei siedä päivänvaloa, mutta minä olenkin luonnostani epäluuloinen.
Kauniit kasvot tähystelivät nyt oikeaan ja vasempaan käytävässä, mutta kun tähystelijä ei huomannut mitään, katsoi hän sisälle huoneeseen, johon avattu ovi vei.
"Se on Märta, neiti Kristinan kamarineitsyt!" kuiskasi vanha ystävättäreni, joka nyt jälleen rohkaisi mielensä. "Mitä hän tahtonee, kun niin salavihkaan tähystelee kaikkiin nurkkiin?"
Hänen kuiskaustaan ei kuullut kukaan muu kuin minä.