Kauempaa käytävästä, avatun oven takaa, kuului kahden äänen keskustelua, mutta ne puhuivat hyvin hiljaa.
"Jumala olkoon kanssasi!" kuulin toisen sanovan. Se oli neiti Kristinan ääni.
"Olkaa huoletta, hyvä neiti!" vastasi Märta. "Tunnen jotakin sisälläni, joka sanoo, että kaikki on käyvä hyvin."
"Etpä vain pettyisi!" vastasi neiti Kristina. "Ah, en ikinäni luullut, että surren ja kyynelöiden valvoisin hääyöni… Jumala suokoon sinulle onnea, rakas Märta, enkä ole elämässäni unhottava, mitä nyt teet puolestani!"
"Älkää sanoko niin, rakas armollinen neiti, älkää sanoko niin", virkkoi kamarineitsyt. "Mikään ei ole suurempi kuin iloni, jos onnistun; siinä on palkkaa kylliksi, jos voin tehdä rakkaan neitini tyyneksi ja onnelliseksi jälleen… kuivatkaa nyt kyyneleenne, minä kyllä…"
Muuan ovi, joka äkkiä avattiin vielä etempänä käytävässä, katkaisi keskustelun. Ovi sulkeutui, ja Märta riensi käytävää ulospäin. Kun hän tuli meidän luoksemme, pysähtyi hän ja katsoi terävästi meihin, mutta ei virkkanut mitään. Ei hänellä ollut siihen aikaakaan, jollei tahtonut, että hänet tavottavat ne kilisevät kannukset, jotka tulivat yhä lähemmäksi.
Ne kuuluivat eräälle talon palvelijalle, jonka häthätää oli ratsastettava Vesteråsiin jollekin asialle. Hän heitti tuskin katsettakaan meihin molempiin, ja kun hän oli mennyt ohitse, tarttui vanha ystävättäreni minun käteeni ja sanoi tuiki tärkeällä äänellä:
"Täällä on jotakin hullusti, niin varmaan on; jokin on mennyt pois paikoiltaan, mikä se nyt sitten lieneekin…"
Ja sitten vaikeni hän hetkisen. Minä tahdoin mennä tieheni ja seurata Märtaa. Olin aivan samaa mieltä kuin ystävänikin. Se oli syynä surullisiin kasvoihin ja kyyneleisiin silmiin, jotka näin saapuessani linnaan; tätä syytä Märta tahtoi nyt mennä tavalla tai toisella poistamaan, ja minua veti vastoin tahtoanikin hänen jälkeensä. Minä mietin mielessäni, että mahdollisesti voisin olla urhoolliselle tytölle avuksi, ja sydän pamppaili rinnassani ilosta, ajatellessani, että hiljaisuudessa voisin tasottaa tien kuninkaan ystävän tyttärelle.
Mutta vanha ystävättäreni ei päästänyt minua niin helpolla. Mitä hän sanoi, miellytti minua tavallaan, mutta toiseltapuolen tympäisi sikäli kuin en sitä ymmärtänyt, koska en tuntenut asiaa, mutta jälkeenpäin huomasin sen olevan aivan oikein.