"Sen saat tietää", sanoi hän, "että neidin kamarineitsyt on sellainen, jota hänen olisi pitänyt kaikista vähimmän valita uskotukseen, mitä se nyt lieneekin, joka hänen tänä yönä on toimitettava. Mutta jos tahdot hyödyttää tätä taloa, niin seuraa tytön jälestä, jos voit, sillä sen sanon vielä kerran, etten luota häneen enempää kuin…"
Hän hipaisi lihavia käsiään vastakkain, mutta kohotti kohta sen jälkeen kaulaliinansa kulman silmilleen ja sanoi itkien:
"Jumala armossaan olkoon läsnä ja valvokoon meidän kaikkien ylitsemme ja erittäin rakkaan herrasväen ja neitsyt Kristinan ylitse, amen!"
Minä puristin hänen kättään ja lähdin, innokkaampana kuin koskaan, jos se oli mahdollista, auttamaan surullista neitiä. Mutta sentähden tarvitsin ensiksikin tietää, mihin asiaan täällä tarvittiin apua, ja tämän tiedon saamiseen ei ollut muuta keinoa kuin seurata kamarineitsyttä. Ensin juolahti mieleeni kysyä häneltä suoraan, mutta kohta hylkäsin tämän ajatuksen, koska oli selvää, että hän joko jättäisi sellaisen kysymyksen vastaamatta tai antaisi eksyttävän vastauksen, ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin hiljaisuudessa seurata mitä hän hommaili.
Mutta ennen kaikkea ei ollut mikään helppo asia löytää häntä suuresta puistosta, jossa varjot olivat niin tummat ja jossa humiseva tuuli hämmensi hänen askeleensa kuuluvista. Kuu oli tosin ylhäällä, mutta se auttoi vähän, sillä käytävät risteilivät niin eksyttävästi, että mitä näki tai luuli näkevänsä yhtenä silmänräpäyksenä, se oli kadonnut toisena.
Niin olin kulkenut pitkin ja poikin ja ehtinyt alas rantaan, pääsemättä yökulkijattaren jälille.
Täällä oli muuan lehmusten ympäröimä aukeama, josta oli ihanin näköala Mälarille, ja tiesin armollisen herrasväen usein olevan tapana istua täällä, kun aurinko kallistui länsivinoon ja Mälarin aallot leikkivät vasten rantoja. Täällä olin kerran tavannut valtiokanslerinkin, kun toin hänelle kirjeitä kuninkaalta. Pysähdyin nyt itsekin aivan ihastuneena siihen kuvaan, joka levisi edessäni.
Oli kuin tuulikin kunnioittavasti kaartaisi tätä rauhan tyyssijaa. Täällä oli niin hiljaista, niin hiljaista, että olisin aivan kuullut lehden putoavan.
Silloin kuulin askeleita. Mutta hetkisen jälkeen olivat ne häipyneet.
Sen sijaan kuulin lapsen laulelevan rannalla alapuolellani. Hän lauloi virttä, mutta väliin olin kuulevinani nyyhkytyksiä, varovasti lähetessäni hiekotetun kentän reunaa.