Kuninkaan lähettiläänä ratsastin kerran muutamain herrojen luo Uplantiin ja saavuin eräänä perjantaina iltapäivällä kreivi Abraham Brahen luo Rydboholmaan. Olin paluumatkalla Tukholmaan, jonne minun olisi välttämättä pitänyt saapua vielä samana päivänä, koska minun parin päivän perästä piti lähteä kuninkaan kera etelään. Nyt sattui kuitenkin niin, ettei kreivi Abraham ollut kotona, mutta häntä odotettiin myöhempään illalla, ja siitä oli seurauksena, että vasta seuraavana päivänä saatoin ajatella matkani päättämistä. Minun haluni paloi päästä taipaleelle, sillä oli kehno sää, tuulla huitoi, satoi vettä ja rakeita sekaan, niin että ratsastus yötä myöten oli kaikkea muuta kuin hauskaa.
Mutta kreivi Abraham ei palannutkaan illalla kotiin. Luultavasti oli paha sää viivyttänyt häntä matkallaan. Vasta lauantai-aamuna neljän ajoissa hän saapui kartanoon.
Aamun koittaessa oli taivas kirkas ja kevätilma mitä leppoisin, vaikka tuuli vielä. Erään purjealuksen piti lähteä kaupunkiin, ja kun tuuli oli myötäinen ja matka meritse kävisi joutuisammin, päätin minä seurata venheessä mukana. Heti kun sain kohdata kreivin, menin laivurin luo, ja alus lähti kohta vesille.
Olin kuitenkin suuresti pettynyt laskuissani. Tuuli, joka aamulla oli puhaltanut hyvällä puhdilla ja pullistanut purjeita tasaisella voimalla, alkoi päivemmällä tyyntyä, niin että meidän täytyi tarttua airoihin. Se kävi ajan oloon jokseenkin vaivaloiseksi, mutta vielä pahempaa tuli, kun tuuli äkkipäätä pyörähti ympäri ja alkoi puhaltaa aivan vastastamme. Suurimmilla ponnistuksilla onnistuimme kuitenkin neuvottelemaan salmesta Lindingin saaren vieritse, mutta sitten näytti myrsky uhittelevan kaikkia ponnistelujamme. Kulimme aivan läheltä rantaa ja minä mietiskelin parhaillani itsekseni, eikö minun ollut mentävä maihin ja Valdemarin saaren[2] poikki kulettava jalkaisin kaupunkiin, kun joku huusi minulle rannalta:
"Hei, toveri, mistä tulet ja mihin aiot mennä?"
Silmäsin rantapengermälle ja näin muutaman tammen juurella vanhan Pietari Kauppasaksan, kunniallisen kauppamiehen, jolle kerran olin onnistunut tekemään palveluksen, mitä hän ei koskaan unhottanut. Jollemme olisi olleet niin lähellä maan katveessa, en olisi voinut kuulla miehen sanoja, ja nytkin täytyi minun heristää korviani voidakseni ne käsittää. Viittasin kädelläni merkiksi, että tunsin hänet, mutta hän tuli kallion reunalle niin lähelle kuin pääsi ja huusi:
"Laske maihin, hyvä mies, laske maihin! Älä luulekaan venheellä pääseväsi kaupunkiin näin navakassa vastatuulessa… Tule juomaan kipponen olutta kerallamme!"
Minä noudatin neuvoa, ja saaristolainenkin piti parhaana laskea aluksensa rantatyyneen ja odottaa parempaa tuulta.
Kunniallinen porvari iloitsi sydämestään, kun oli kohdannut minut, ja me menimme yhtä matkaa keskemmälle metsäistä saarta. Tällä saarella, joka nykyisin on jokseenkin hyljättynä, liikuskeli siihen aikaan sunnuntaisin iltapuoleen joukottain Tukholman asukkaita, jonka tähden kuningas Kaarle X määräsikin laittamaan sinne puiston lammikoineen ja luolineen ja suihkulähteineen ja hakkauttamaan metsän ja istuttamaan puita, jotta siitä tulisi oikea huvitarha. Miksi tämä työ on keskeytynyt, en tiedä, enkä sitäkään, miksei samoin kuin ennen käytetä tätä luonnonkaunista saarta huvitteluun kesäkuukausina. Toisin oli laita, kuten sanottu, nuoruudessani. Silloin olivat sangen tavallisia huvimatkat Waldemarin saareen, ja useimmin paikoin kuului iloa ja riemua puiden siimeksestä, vanhemman väen istuessa yhdessä pakinoiden.
Seura, johon Pietari Kauppasaksa nyt vei minut, oli sekin käyttänyt kaunista kevätpäivää huvimatkaan, ja siinä laakson loivanteessa, johon oli asetuttu, oltiin myöskin turvassa myrskyltä ja nautittiin ainoastaan kevätpäivän lämpimästä. Aivan yksistään huvin vuoksi ei sentään oltu lähdetty liikkeelle, kuten sitten saatoin huomata, sillä Pietari Kauppasaksan sukulainen, mahdikas Abraham Cabeljou, oli mukana, ja hän oli aikeissa vuokrata molemmat kuninkaan latokartanot, joihin Waldemarin saarikin kuului, ja sittemmin saikin hän ne vuokralle.