Paitsi herra Abrahamia kiinnitti seurueessa kaksi henkilöä suuressa määrin huomiotani. Toinen heistä oli hänen tyttärensä, ihmeen kaunis Margareta, joka nyt oli naimisissa kuninkaan petardimestarin Drillon kanssa ja oli saanut läänityksekseen Iso-Benhamran kartanon Uplannissa. Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, jonka tähden saatoin hänet nähdä vähemmällä vastenmielisyydellä kuin muuten olisi ollut laita. Toinen oli muuan pfalzkreivi Johan Kasimirin asepalvelijoista, muhkea ja säkenöiväsilmäinen mies, joka näytti syntyneen noustakseen ylöspäin. Tunsin häntä hieman ennestään, mutta tulin nyt hänen kanssaan enemmän tuttavaksi, varsinkin kun hän antoi minun ymmärtää, että hän seuraisi herraansa ja että tämä seuraisi kuningasta matkalle etelään. Hänen herransa näytti luottavan häneen suuressa määrin, ja epäilemättä hän sen ansaitsikin.
Hänen huomionsa oli kuitenkin enimmän kiintynyt erääseen nuoreen tyttöön, Pietari Kauppasaksan tyttäreen, vilkkaaseen ja kauniiseen neitsyeen, jonka silmät saattoivat kilpailla rouva Margaretan silmien kanssa. Hän näytti niin iloiselta ja raittiilta ja lämminsydämiseltä, että teki aivan hyvää mielelle, kun häntä katseli. Oliko hän yhtään mieltynyt pfalzkreivin asepalvelijaan, sitä en voinut nähdä, mutta sitä selvemmin näin, että tämä oli syvästi kiintynyt häneen. Hänellä oli kaulassaan ruusunpunainen silkkihuivi, joka oli edestäpäin kiinnitetty kallisarvoisella neulalla, osottaen isän rikkautta.
Monica, niin oli neitsyt nimeltään, oli isänsä silmäterä, ja vaikkakin ukko ilmeisesti suosi kauniin nuorukaisen kosintaa, — hän epäilemättä toivoi suuria tämän tulevaisuudesta, ja siihen saattoi hänellä olla syytäkin, — niin ei hän kuitenkaan tahtonut pakottaa tytärtään. Hän oli hyvin puhelias ja tänään mieleltään iloisempi kuin tavallisesti, niin että hän uskoi minulle koko joukon asioita, muiden muassa pfalzkreivin palvelijan kosinnan ja mitä oli sen yhteydessä.
Vaikkakaan en kauan viipynyt heidän seurassaan, muistan kuitenkin kaiken niin hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen, sen johdosta, mitä sitten tapahtui ja mistä heti kerron.
Kaupungista saapui pikalähetti, joka kutsui kosijan pikimmittäin herransa luo, ja tämä ratkaisi asian. Vanha Pietari Kauppasaksa löi käsiään yhteen kutsuakseen kaikki läsnäolijat koolle ympärilleen, ja heidän asetuttuaan piiriin hänen ympärilleen kohotti hän vaahtoavan olutkipponsa ja sanoi, heittäen salavihkaan katseen tyttäreensä, jonka posket yhtäkkiä kävivät valkoisiksi kuin lumi:
"Sukulaiset ja ystävät, minulla on teille jotakin sanottavaa! Pfalzkreivin asepalvelija, Melcher, kosii tytärtäni Monicaa. Nyt on hänen lähdettävä pitkälle matkalle herransa mukana, ja sitä ennen tahtoisi hän kai mielellään saada tämän asian selville. Niin tahdon minäkin, ja Jumala tietää, että tämä kelpo poika on minulle rakas kuin poikani; hänen isänsä ja minä olimmekin parhaat ystävät, ja kun hän kuoli, pyysi hän minua olemaan isän sijaisena pojalleen… No niin, kuinka olen täyttänyt lupaukseni, sen Herra tuomitkoon"; tuon jalon miehen näin sanoessa vierähti hänen silmästään pari kyyneltä, jotka hän kuitenkin nopeasti kuivasi ja lisäsi sitten: "Kernaasti näkisin nyt, että saisin laskea sinun kätesi, Monica, Melcherin käteen… niin, niin, en pakota sinua, lapseni, saat noudattaa omaa mieltäsi, sillä ajatukseni on, ettei sydäntä voi pakottaa, mutta jos sydämesi vastaa myöntävästi Melcherin kysymykseen, niin tiedä, että vanha isäsi iloitsee sydämestään, lapseni… sano nyt, mitä mieltä olet asiasta!"
Monican posket olivat vuoroon punaiset, vuoroon valkoiset, ja povi kohoili kiihkeästi kiinninapitetun liiviröijyn alla. Hetkisen ajan näin kyynelten kimaltelevan hänen pitkissä silmäripsissään, mutta pian leikki hymy hänen huulillaan. Minusta hän oli vielä lapsi eikä näyttänyt voivan käsittää eliniän kestävän rakkauden vakavuutta. Viivyteltyään hetken aikaa vastaustaan kohotti hän silmänsä ja kiinnitti ne ensin isäänsä ja sitten Melcheriin.
"Koska annatte minun valita, rakas isä", sanoi hän, "niin en tahdo vastata myöntävästi enkä kieltävästi…"
"Monica!" huudahti isä. "Jompikumpi täytyy sinun tehdä!"
"En voi, isä", jatkoi tyttö. "Jos sanoisin ei, niin sanoisin valheen, samoin jos sanoisin jaa… tahdon saada ajatusaikaa!"