Märta kysyi, kuinka hän sen voi tietää, ja tyttö vastasi:
"Istuin tässä rannalla, sillä olin aamupäivällä puhutellut neitiä, joka on käynyt meitä aina katsomassa äidin sairauden aikana, ja kaikki sanovat, että jollei hyvää neitiä olisi ollut, niin olisi äiti kuollut pois; niin sanovat, ja uskon kyllä että he ovat oikeassa, sillä koskaan en ole nähnyt äitiä niin huonona… niin, istuin täällä ja ajattelin, kuinka hyvä Jumala on ollut meitä kohtaan ja että kyllä kai minäkin maailmasta löydän leivänpalani, vaikka se nyt näyttää, kuten sanotaan, pimeältä ja mahdottomalta, meitä kun on niin monta lasta, kokonaista kahdeksan kappaletta, joka ei ole vähän se…"
"Kuinka vanha olet?" keskeytti kamarineitsyt.
"Niin, olin viime kesänä yksitoista talvinen, niin että nyt olen kaksitoista."
"Et ole siis täysikasvuinen", virkkoi Märta huonosti salatulla harmilla, "paitsi kieltäsi, joka ei kangertele."
"Niin, samoin sanoo hyvä neitikin", jatkoi lapsi, joka ilostui yhä enemmän, mitä enemmän ajatteli löytämäänsä aarretta, ja sentähden lörpötteli vapaasti kaikkea, mikä oli yhteydessä neidin ja sormuksen kanssa, välittämättä kamarineitsyen lisääntyvästä nyreydestä. "Niin, samoin sanoo hänkin, mutta nyt istuin täällä, kuten sanoin, ja ajattelin häntä, päivä oli laskemaisillaan, ja herrasväet, jotka istuivat tuolla ylhäällä lehmusten alla, poistuivat, niin että siellä tuli hiljaista. Silloin kuulin jotakin kilahtavan kiveä vasten aivan lähellä minua ja kohta sen jälkeen hätiköivän huudahduksen, ja katsoin ylös. Neiti seisoi kallion reunalla, kurotti käsivarsiaan ja kurkisti alaspäin. Mutta hän näytti niin onnettomalta, että minä aivan kangistuin pelästyksestä."
"No, hyvä", kiirehti Märta, "näkikö neiti sinut?"
"Ei, kuulin hänen vain huudahtavan: 'sormukseni!' ja sitten näin hänen koettavan päästä alas jyrkännettä; mutta kun se ei onnistunut, nousi hän takaisin jyrkänteen reunalle. Samassa mainitsi joku hänen takanaan hänen nimensä, luulen että se oli ankara Kustaa herra, ja niin katosi hän… Muuten olisin juossut ylös hänen luoksensa ja tuonut hänet hyvää tietä tänne alas, ja me olisimme yhdessä etsineet hänen kadotetun sormuksensa."
"Hyvä, että löysit sen!" keskeytti Märta ja ojensi kätensä ottaaksensa sormuksen.
Mutta tyttö oli varuillaan, ja taivuttautuen syrjään päin jatkoi hän kertomustaan — ilmeisesti enemmän siksi, että hän tunsi tarvetta itse muistella koko juttua sormuksen katoamisesta ja löytämisestä, kuin selittääkseen sitä kamarineitsyelle.